En aja autoa. Se ei sovi hiuksilleni ja tekee hirveitä vanhempieni verenpaineelle.

Minulla on kyllä ajokortti. Mutta kun ottaa huomioon, että sain sen haltuuni viisiminuuttisen kokeen jälkeen, joka melkein vammautti kaksi virkailijaa, ajan mielummin riksha-taksilla. Se pitää minut hengissä.

Sinä päivänä taivaalta satoi sinisiä kaloja ja ihmiset säntäilivät sinne tänne, mutta eivät pois sateesta – mikä on mumbailaisten erityispiirre. Se oli yksi niistä päivistä, jolloin Jumala sanoo: ”Mumbai, olet pesun tarpeessa”, ja loiskis.

Joten vislaan rikshalle, mittari napsahtaa ja starttaamme ääntä nopeammalla syöksyllä, joka saisi Michael Schumacherin parkumaan.

”Ei ole helppoa ajaa rikshaa Bombayssa, herra”, kuski toteaa miespuoliselle ystävälleni. ”Pitää tuntea jokaikisen montun paikka.”

Hän kiihdyttää asiantuntevasti ohi yhden jos toisenkin hämmästyneen tai harmistuneen tööttäilijän, kunnes saavutamme niskankatkaisuvauhdin. Tappava polkaisu jarruille ja liirrämme toisen rikshan taakse. Se saarnaa sloganillaan ”pieni perhe on onnellinen perhe”.

Alle puolessa ajatuksessa punaposkinen ja kultahampainen eunukki läimäisee mieleni hereille ja pyytää vaihtorahaa. Hän ojentaa kätensä, nahkaisen pergamentin, johon on kaiverrettu säänpieksemän menneisyyden muistoksi syvä, surullinen elämänviiva.

Heti kun hän saa rahat, hän vihkii minut ja seuralaiseni – ilman vanhempieni siunausta. ”Aap ki jodi salamat rahein” suihkuaa hänestä. Olkaa onnellinen pari tai jotain sellaista. Onnentoivotuksensa jatkoksi kuski painaa kasettisoittimensa nappulaa ja Rangeela-elokuvan musiikki räjähtää ilmoille.

Seitsenvuotias näyttelijätär resuisessa rooliasussa lopettaa tanssimisen liikenteenjakajalla ja lähettää minulle hyvin harjoitellun maitohammashymyn. ”Kukkia?” hän livertää jasmiiniköynnöksiä heilutellen, myyntipuhe kohteliaisuuksiin puettuna. Mumbaissa vietetyn päivän lopussa sinäkin ostaisit.

Hurahdamme ohi sihisevien kojujen ja hemaisevien shoppaajien. Kuski tunkee meidät urheasti valtavan rekan ja töräyttelevän bussin väliin. Pakoputki aivastaa juuri kuten pelkäsinkin suoraan henkitorveeni.

Toinen naurava liikennevalo. Skootteri – urbaanin universumin meteoriitti – huijaa itsensä ohi juuri ennen kuin miesten alushousut pimentävät näkökenttäni. ”Shortsit, rouva?”

Tervetuloa tingittyjen hintojen torille. Tavaroita, joita unohdit ostaa ja niitä, joita et koskaan tule tarvitsemaan. Kivikasvoinen mies myy kananmuotoisia ilmapalloja. Toiset tyrkyttävät hiuspinnejä, sanomalehtiä, kasvopyyhkeitä, pullotettua vettä, värityskirjoja, omenoita, mansikoita ja telineen verran aikakauslehtiä.

Musiikki muuttuu. Maisema? Seuraavassa rikshassa nuori pari harjoittelee suusta suuhun -elvytystä. Bollywood-tähden kopio ratsastaa rautahevosellaan ja tutkii viiksiään takapeilistä, ottaa esiin seitsemän rupian muovikampansa ja alkaa sukia tukkaansa.

Liikennepoliisi heiluttaa käsiään kiivaasti näkymättömän nukkemestarin käskystä. Lehmä ylittää tien, poliisi marssii paikalle ja koskettaa kunnioittavasti lehmän selkää kehottaen Hänen Itsepäisyyttään kiirehtimään toiselle puolelle.

Vilkku vilkkuu, riksha lähtee liikkeelle taas. Daavid näyttää nenää Goljatille, singahtaa sivukaistalle ja rauhallisesti yli nukkuvan liikennemerkin, joka valehtelee, että ”Työ on käynnissä”.

Olen päässyt Santacruziin ja hei, minulla on vielä kuusi minuuttia aikaa ja kyllä, hän saa pitää vaihtorahat.

Kirjoittaja on intialainen runoilija ja aktivisti.