Samaan aikaan kun maahanmuuttajien määrä Suomessa kasvaa, heihin kohdistuvat rasistiset asenteet ja ennakkoluulot lisääntyvät. Harvalla suomalaisella kuitenkaan on maahanmuuttajista henkilökohtaista kokemusta.
Professori Juha Suorannan omiin kokemuksiin perustuva Piilottajan päiväkirja avaa suoran näkymän yksittäisen maahanmuuttajan tilanteeseen. Päiväkirja kertoo Suomeen paenneesta nuoresta afganistanilaisesta Ashraf Sahilista, jolle Suoranta tarjosi turvapaikan. Kirja kertoo Suorannan ja suomalaisen maahanmuuttopolitiikan törmäyksestä ja professorin pitkästä ja epätoivoisesta taistelusta nuorukaisen maahan jäämisen puolesta.
Yliopistomiehenä Suoranta myös kytkee yksittäistä tapausta laajempiin yhteiskunnallisiin, moraalisiin ja maailmankuvallisiin kysymyksiin. Hän toivoo, että kirja hälventäisi julkisessa keskustelussa esiintyviä ennakkoluuloja ja harhakäsityksiä ja rohkaisisi yksilöitä auttamaan vainottuja avuntarvitsijoita.
Päiväkirjan alussa Suoranta saa entiseltä opiskelijaltaan sähköpostiviestin. Siinä todetaan, että suomalaisessa vastaanottokeskuksessa on 17-vuotias pakolainen, jota ollaan parin päivän päästä palauttamassa Kreikkaan. Maahanmuuttoasiat ovat Suorannalle vieraita, mutta hän alkaa soitella eri paikkoihin kirkosta Pakolaisneuvontaan. Seuraavana päivänä hän tapaa pojan.
Tapaamispäivän jälkeen Ashraf on jo laittomasti maassa, mutta Suoranta piilottaa pojan kotiinsa ja samalla alkaa taistella tämän maahanjäämisen puolesta. Ensimmäinen moraalinen kysymys nousee eteen: saako epäoikeudenmukaiseksi kokemaansa lakia rikkoa? Kyllä saa, vastaa Suoranta – lähimmäisenrakkauden ja universaalien ihmisoikeuksien periaate menee mekaanisesti ja byrokraattisesti sovelletun lain edelle.
Dublinin sopimuksen mukaan pakolaisen on jäätävä siihen EU:n jäsenmaahan, johon hän on ensimmäisenä tullut, eli Ashafarin tapauksessa Kreikkaan. Turvapaikanhakijoiden tilanne on kuitenkin Kreikassa tätä nykyä niin huono, etteivät monet muut maat enää palauta heitä sinne.
Suoranta alkaa ottaa yhteyttä eri tahoihin kansalaisjärjestöistä ja mediasta kirkkoon ja kansanedustajiin. Kiintoisaa on, että kansalaisjärjestöissä ja yhdistyksissä suhtautuminen on avoiminta ja myötämielisintä. Kirkossa kyllä suhtaudutaan ideologisella tasolla suopeasti, mutta käytännössä asia ei etene. Kun diakoniatyöntekijä on antamassa pojalle 20 euron ruokalippua, asia kaatuu puuttuvaan henkilöllisyystodistukseen.
Juristin avulla sinnikäs Suoranta saa lykättyä pojan palauttamispäivää. Lopulta Ashraf saa jäädä Suomeen sillä ehdolla, että hakeutuu koulutukseen, joka on paitsi arvostetun yhteiskunnallisen aseman edellytys myös pääsylippu yhteiskunnan tasa-arvoiseksi jäseneksi.
Kansallisuus vain yksi ominaisuus
Se, miten elektroniikka-asentajan ammattiin opiskelevan Ashraftin – ja muiden vastaavassa tilanteessa olevien – tulevaisuudessa käy, jää avoimeksi niin Suorannalle kuin lukijallekin.
Se kuitenkin on varmaa, että maahanmuuttajien tulevaisuus on paljolti kiinni meidän valistuneina ja sivistyneinä itseämme pitävien länsimaisten arvoista ja asenteista. Yksi este avoimuudelle ja hyväksymiselle on jyrkkä jako meihin ja muihin. Suoranta toteaa, että kansainvälistyvässä maailmassa ihmisellä tulisi olla monta identiteettiä ja ominaisuutta. Kansallisuus on vain yksi ominaisuus muiden joukossa. Miksi samastua vain siihen ja kohottaa se ylitse muiden?
Erilaiset ihmiset pystyy kohtaamaan, ymmärtämään ja hyväksymään silloin, kun pystyy menemään heidän nahkoihinsa ja omaksumaan heidän tapansa nähdä ja kokea todellisuutta. Tämän takia nykyihmisten niin Suomessa kuin muuallakin tulisi löytää maailmankansalaisen identiteetti. Maahanmuuttajista aikaisemmin vähän tiennyt Suoranta kykeni eläytymään ja samastumaan pojan asemaan omien vanhempiensa evakkotaustan avulla. Se antoi tarvittavaa rohkeutta ja sinnikkyyttä käydä läpi pitkä ja raskas prosessi. Kerrankin akateeminen sivistys ulottuu myös käytännön toimintaan.