Afrikan kannalta on ikävää, että suurin osa kuvista on manannut maanosan. Siirtomaa-ajoista asti Afrikka on palvellut eksoottisten, salaperäisten, karkeiden asioiden vertauskuvana. Se kuvataan pimeänä maanosana, joka tuottaa vielä pimeämpiä kuvia sodasta, nälänhädästä, köyhyydestä, animismista, barbarismista, despotismista. Tämä moninainen maanosa erilaisine kulttuureineen – yli tuhat kieltä, miljardi ihmistä, kolme kertaa Yhdysvaltojen kokoinen, jolla on maailman runsain mineraalien ja jalokivien keskittymä – pelkistetään kouralliseen kuvia täynnä kolonialistisia kliseitä.
Lennolla Suomeen katsoin hämmästyneenä uutispätkää Zimbabwen Hararesta, jonka taustana on luotien rei’ittämä kaupunki. Ongelma oli se, ettei taustalla näkynyt kaupunki ollut Zimbabwessa. Zimbabwe kärsii kyllä taloudellisesta romahduksesta, mutta sota ei ole nyt syynä. Uutistoimistolle sillä ei ollut väliä. Tämä oli vain taas yksi afrikkalainen maa, jonka kohdalla kuvavalintaa pidettiin todellisuutta tärkeämpänä.
On outoa, kun yli 50 valtiota supistetaan yhdeksi yhtenäiseksi paikaksi: yhdeksi maaksi nimeltä Afrikka. Joskus minun on selitettävä, etten puhu afrikkaa.
Usein löydän itseni lokeroituna keskusteluihin, jotka koskevat heimoja, rumpuja, kulttuurisia tabuja, nimien merkityksiä, tansseja. Näistä stereotypioista eroon pääseminen on toisinaan raskasta. Sympatisoija lapsenomaistaa afrikkalaiset, ja vihamielinen näkee maanosan toivottomana.
Näitä kapeita rakennelmia synnyttää laiska journalismi ja mediatalojen väitteet, että kielteiset uutiset myisivät paremmin. Niitä luovat myös vääristyneet Hollywood-elokuvat ja hyväntekeväisyysjärjestöt, joiden liiketoimintaa on projisoida kuvia avuttomasta maanosasta rahan keräämiseksi. Päämäärä voi olla hyvää tarkoittava, mutta se saa Afrikan näyttämään siltä kuin se olisi pysyvästi avun ulottumattomissa ja sen ihmiset passiivisia kohtalossaan. Olen usein miettinyt, eikö olisi parempi näyttää kuvia, jotka vetävät puoleensa ulkomaisia investointeja. Se on lopulta halvempaa kuin kallis apu.
Afrikka-kuva pitää purkaa ja rakentaa uudelleen. Tragediat pitää tietysti raportoida. Mutta menestystarinoiden pitäisi myös päästä uutisiin, kuten tarinat muissa osin maailmaa. Meidän pitäisi lukea ja nähdä enemmän Nobel-seppelöityä Wangari Maathaita, ihmisoikeus- ja muita aktivisteja, elokuvantekijöitä, runoilijoita, kirjoittajia, muusikoita ja niin edelleen.
Viime kädessä päämäärän pitäisi olla inhimillistää afrikkalaiset, sijoittaa heidät historiaan ja heidän tarinansa sen mukaisesti. Afrikkalaisten pitäisi itse luoda omat kuvansa, jotta yksipuolinen kuva afrikkalaisista muuttuisi. Paras tapa purkaa lännen luomat kuvat on tuoda mukaan enemmän afrikkalaisia silmiä ja havaintoja kameroiden ja todellisuutta vääristävien linssien taakse.
Kirjoittaja on kenialainen kustannustoimittaja ja Helsinki African Film Festivalin johtaja.