Elina Hirvosen romaania Kauimpana kuolemasta ei arvioitasi tämän lehden sivuilla, jollei se sijoittuisi Afrikkaan. Joten en käytä enempää palstatilaa sen ihmettelemiseen, miten aidolta tai dokumentaariselta romaanin Afrikkakuvaus vaikuttaa. Sellainen sortuu turhan helposti eksotismilla ratsastamiseen, siispä keskitytään ihan vaan hyvään kirjallisuuteen.
***
Hirvosen toinen romaani harsoo yhteen kolmen särkyneen ihmisen tarinat. Elämäänsä pettynyt suomalainen Paul saapuu kuolemaan Afrikkaan, lapsuutensa maisemiin. Maaseudulla syntynyt Esther on kehitysyhteistyötä tekevä, koulutuksen saanut nainen, jonka Paul kohtaa.
Romaanin kouristavin ja kiinnostavin henkilö on poissa. Estherin lapsuudenystävä Bessy oli niin kaunis, että kaikki hänen ympärillään muuttui lavasteeksi. ”Maailmassa, jossa hän eli, jokaisen lapsen, varsinkin tytön, tärkein taito oli muuttua näkymättömäksi. Mutta sellainen kauneus hohtaa kauas. Siksi hän ei päässyt pakoon.”
Elina Hirvosen kieli on kuvallista, kauniisti maalailevaa ja soljuvaa. Tuo kielen kauneus ja romaanin erittäin raakojenkin tapahtumien yhdistelmä on voimakas. Verkkokalvoille piirtyy vastakohtaisuuksien kudelma: auringon hohdetta ja yönmustaa; marmorinkiiltävää ekspattitodellisuutta, pölyn ja hiekan sävyttämiä slummialueita, harmaita Helsingin katuja; leikin keveyttä ja kohtaamattomuuden kipua.
Ja kaiken keskellä istuu, makaa, leikkii, juoksee, ihmettelee, kärsii lapsi, joka ansaitsisi hyvän. Vähintäänkin ihmisen, joka pitää hänestä huolta. Taustalla soi kysymys – mikä (tai kuka) on kauimpana kuolemasta?
Hotellin tai lentokonelehden muovitodellisuus, afrikkalainen maalaiskylä, intiimi rakastelu – vaiko lapsi jokaisessa ihmisessä, jos kuulisimme häntä edes hetken sen sijaan, että kohtelemme kaltoin? Lopulta kyse on ihmisistä, yrityksestä koettaa ymmärtää tai elää oikein edes hetken ajan maailmassa, jossa hetket särkyvät.
***
Lopuksi todettakoon muutama lause siitä Afrikasta. Eikä tämä liity tematiikkaan, vaan romaanin rytmiin.
Teos etenee kuin rumpu, afrotanssi – taikka kotoisasti: kuin kevytrakenteinen lenkkeilijä metsäpolulla. Kiihkeä rytmi todella vie kauas eurooppalaisesta todellisuudesta, se istuttaa romaanin tapahtumapaikkoihinsa, tarkemmin nimeämättömään mutta kovin tunnistettavaan Afrikkaan.
Teos myös paikoitellen kompastuu jalkoihinsa. Sivupolkuja on kovin monta, ja vaikka ne pääsääntöisesti kulkevat kauniisti päätarinan vierellä, herää kysymys: onko tämä kaikki tarpeen vai eikö valintoja ole kristallisoitu?
Lukija jää kaipuunsa kanssa paikoitellen yksin. Kaipuun syventyä edes hetkeksi näkemäänsä ja hengähtää.