Useat karen-naiset elättävät perheensä myymällä kareneiden perinteisiä käsitöitä.

Seison puhelinkopissa tyhjän autotien laidalla. On keskiyö. Pohjoisthaimaalaisen Mae Sariangin kylän hiljaisuutta häiritsevät vain tuktukit, kolmipyöräiset taksit. Niiden valot häikäisevät pimeässä.

Vihdoin viereeni pysähtyy moottoripyörä, jonka tummiin pukeutunut ajaja esittäytyy K’nyaw Paw’ksi. Olen odottanut häntä.

Ajamme pitkään. Lopulta saavumme suuren portin eteen. Paw pyytää minua odottamaan.

”Emme halua kenenkään tietävän, että talossamme asuu laittomasti burmalaisia”, Paw kuiskaa.

Karen-naisten järjestön (KWO) salaiseen koulutuskeskukseen on kuljetettu Burman ja Thaimaan pakolaisleireiltä rekkoihin piilotettuina neljätoista naista. Heidän on määrä pysyä samojen seinien sisällä viranomaisten tietämättä kuusi kuukautta.

Sitten heistä tulee kyliensä johtajia.

Koulutus on etuoikeus

27-vuotias K’nyaw Paw toimii yhtenä KWO:n päävastaavista ja organisoi koulutusta. Hänen mukaansa sukupuolten tasa-arvo on harvinaista kareniyhteisöissä.

”Naisten syrjintä on edelleen yksi suurimmista ongelmistamme. Yleisesti ajatellaan, ettei naisista ole johtajiksi ja että paikkamme on kotona ruoanlaiton ja muiden askareiden ääressä”, Paw sanoo.

Kaikki neljätoista naista asuvat koulutuskeskuksessa ilman oleskelulupaa. Turvallisuussyistä he eivät pidä yhteyttä perheisiinsä tai ulkomaailmaan.

Vain Paw kulkee kaupunkiin moottoripyörällään. Jos viranomaiset saavat vihiä talosta ja sen asukkaista, vaarana on karkotus tai pidätys.

Paw’n mukaan elämä on vaikeaa koulutuskeskuksessa; olosuhteet ovat vankilan kaltaiset. Silti kaikki naiset ovat tyytyväisiä päätökseensä osallistua ohjelmaan. He näkevät mahdollisuutensa etuoikeudeksi.

Tulevat johtajat -koulutuksessa karenyhteisöjen naiset oppivat saamaan enemmän poliittista ja sosiaalista sananvaltaa. Koulutusta tarjotaan erityisesti nuorille naisille, jotta heillä olisi riittävästi tietoa ja taitoa osallistua miesvaltaiseen politikointiin ja hallinnollisiin tehtäviin.

Lapsuus pakolaisleirillä

Luokkahuoneen seinille on ripustettu maailmankarttoja ja tietoiskuja valtioiden hallintomuodoista, luonnonvaroista ja poliittisista puolueista. Jokainen juliste on piirretty ja kirjoitettu käsin suurelle paperiarkille.

Paw, 32, kertoo aloittaneensa työnsä karen-naisten järjestössä jo 17-vuotiaana. Hän kasvoi pakolaisleirillä ottolapsena sen jälkeen, kun hänen vanhempansa jäivät Burmassa käydessään konfliktialueelle, eivätkä päässeet rajan yli takaisin Thaimaahan.

Sodan rauhoittuessa vanhemmat yrittivät palata, mutta eivät saaneet turvapaikkaa. He joutuivat jättämään lapsensa toistamiseen ja palaamaan Burmaan.

”Poliittinen intoni heräsi jo lapsena nähtyäni, miten perheelleni ja muille kareneille kävi kotimaassani”, Paw sanoo.

Alun perin Paw’n vanhemmat olivat lähteneet Burmasta pakoon vuonna 1979. Paw syntyi pakolaisleirillä Thaimaan ja Burman rajalla vuonna 1982. Hän on viettänyt koko lapsuutensa ja nuoruutensa liikkumalla pakolaisleiriltä toiseen.

Myös maiden rajalla käytiin sotaa.

”Olimme niin köyhiä, ettei meillä ollut varaa edes kynttilään, jonka valossa olisin voinut iltaisin opiskella”, Paw muistelee.

”Muistan ainaisen pelon. Nykyään aseiden äänet palauttavat kaikki sotamuistot mieleeni.”

Pakolaisina omassa maassa

Paw sanoo, että Burman sotilasjuntan (SPDC) ihmisoikeuksia loukkaavat toimet tuhoavat heimoväestön. Etnisten vähemmistöjen orjuuttaminen ja pelottelu pakottavat monet lähtemään pakolaisleirille.

”Monen vuoristokylän kohtalo määräytyy sen mukaan, mitä juntta päättää tehdä kylälle ja sen asukkaille. Terrori on jokapäiväistä”, Paw toteaa.

Alusta saakka sotilasjuntta on takavarikoinut maata etnisiltä vähemmistöiltä, säännellyt elintarvikkeiden saantia ja rajoittanut työntekoa.

Karenheimon kyliä on poltettu ja niistä on viety kaikki ruoanlaiton ja työnteon kannalta välttämättömät tarvikkeet. Pahimmillaan kokonaisia kyliä on tyhjennetty, ja asukkaita raiskattu, kidutettu ja tapettu.

Burman sotilasjunttaa on syytetty etnisestä puhdistuksesta, mutta Pawin mielestä etnisiin vähemmistöihin kohdistuvat ihmisoikeusrikokset ovat jääneet kansainvälisessä mediassa vaille huomiota.

”Burman sotilasjuntan totalitaristinen politiikka on mahdollista vain maailmanlaajuisen välinpitämättömyyden vuoksi”, Paw arvioi.

”Burman kansa ei hyödy maansa rikkauksista. Ne ovat nyt kansainvälisten yritysten omaisuutta. Ihmisoikeusrikokset eivät nouse julkisuuteen, koska valtiomme lahjoo yhteistyömaat vaikenemaan”, Paw kiteyttää.

Muun muassa Intia, Venäjä ja Kiina tekevät yhteistyötä Burman poliittisen johdon kanssa ja saavat vastalahjana käyttöönsä alueen luonnonvaroja: öljyä, kaasua, kultaa, puuta ja vesivoimaa.

Kestämätön hallintopolitiikka

Jotta demokratia voisi joskus toteutua Burmassa, Paw’n mukaan maan tulisi olla liittovaltio eli koostua itsehallinnollisista osavaltioista. Kaikilla heimoilla tulisi olla laillisesti samat oikeudet maahan, työntekoon ja sananvapauteen. Lisäksi demokratia edellyttäisi sitä, että kaikkien heimojen edustajat olisivat hallituksessa.

Burman yli 50-miljoonaisesta väestöstä yli 40 prosenttia luokitellaan heimoihin kuuluviksi. Paw korostaa, että jokaisella heimolla tulee olla mahdollisuus elää oman kulttuurinsa mukaisesti.

Karen-pakolaiset ovat selvä enemmistö Thaimaan ja Burman rajan pakolaisleireissä. Monet kareneista eivät halua palata kotimaahansa, sillä sotilasjuntta haalii kylistä orjatyövoimaa armeijan toimintapisteiden rakentamiseen.

Osa kylistä on kokonaan armeijan miehittämiä. Monet joutuvat pakkotyöhön rakentamaan siltoja, teitä ja kaivoksia. Nämä hankkeet eivät ole julkista infrastruktuuria vaan valtion omaisuutta, armeijan yksityiseen käyttöön.

Thaimaan hallitus ei ole vieläkään tunnustanut karen-pakolaisia. Paw’n mielestä tunnustamisen lisäksi pakolaisille pitäisi antaa koulutusta ja työlupa.

”Thaimaan hallitus ei ole vielä pakottanut meitä takaisin Burmaan. Emme kuitenkaan voi koskaan tietää, milloin se päättää lakkauttaa pakolaisleirit”, Paw sanoo.

Edessä kotimatka jalan

Koulutuskeskuksessa opiskeleva Ja Naw haluaa kirjailijaksi. Hän korostaa sitä, että diktatuurin alaisuudessa eläviltä ihmisiltä on evätty mahdollisuus saada tietoa ja toimia aktiivisesti demokratian puolesta.

”Elämme Burmassa sokean ja kuuron elämää, koska hallitus sensuroi kaikkea mediaa ja kommunikaatiota.”

Vietettyään koulutuskeskuksessa puoli vuotta naiset valmistautuvat palaamaan kyliinsä. Paluumatka tulee olemaan yhtä salainen kuin tulokin. Burmaan asti matkustavat joutuvat välttämään julkisia teitä ja kulkevat rajan yli vuorilla, jossa heillä on pienempi riski jäädä kiinni.

Naiset myöntävät pelkäävänsä paluuta, mutta ovat silti toiveikkaita.

”Jos emme olisi lähteneet kylistämme, emme olisi saaneet mitään muutosta aikaiseksi”, Ja sanoo painokkaasti.

”Tarvitsimme vain itsevarmuutta nousta omille jaloillemme.”

Tästä on kyse: Sorrettu heimo

Karenit ovat yksi Burman kahdeksasta suurimmasta etnisestä heimosta. He asuttavat Kaakkois-Aasiassa Burman itä- ja keskiosaa. Tähän mennessä 120 000 karen-pakolaista on paennut Myanmarin hallintoa Thaimaahan. Heidän lisäkseen karen-väestöstä noin 200 000 on maan sisäisinä pakolaisina piiloutuneina vuoristoon ja viidakkoon armeijan hyökkäysten pelossa.

Burman sotilasjuntan harjoittama kareneiden poliittinen, taloudellinen ja kulttuurinen tukahduttaminen on jatkunut jo yli 50 vuoden ajan. Sotilasjuntta on rajoittanut sananvapautta, mikä on johtanut yliopistojen sulkemiseen. Julkisten tiedotus- ja viestintävälineiden kuten internetin valvomaton käyttö on kielletty, ja harrastuksissa tai työntekijöiden kesken järjestäytymisestä rangaistaan vankilatuomioin.

Burmassa asuu kymmeniä eri vuoristoheimoja, joista karen-heimo on yksi aktiivisimmista sotilasjuntan vastustajista. Karen-kapinalliset ovat kuitenkin vain pieni vastarintaliike, eivätkä edusta koko karen-heimoa tai heidän intressejään. Karen-kapinalliset ajavat oman Karen-valtion Kawthoolein tunnustamista, mitä taas monet muut karenit eivät tavoittele.

Vuonna 1995 perustettu Karen Woman Organization (KWO) sai alkunsa karen-naisten tarpeesta järjestäytyä aktiiviseksi poliittiseksi voimaksi Burman ja Thaimaan pakolaisleirien karen-yhteisöissä.

Juntan ikeen alla

Jokaisella johtajakoulutukseen osallistuvalla naisopiskelijalla on kokemuksia sotilasjuntta SPDC:n toimintapolitiikasta.

24-vuotias Lweh K’paw syntyi Burmassa, mutta tuli myöhemmin asumaan Thaimaan pakolaisleirille. K’paw kertoo, kuinka armeijan joukot tunkeutuivat hänen kyläänsä jouluaattona. Hän oli tuolloin vähän yli kymmenvuotias.

Joukot pidättivät osan kyläläisistä. Miesten kädet köytettiin ja heidät ripustettiin roikkumaan puista päät alaspäin. Sotilaat potkivat miehiä saappaillaan.

”Kaikki tapahtui silmieni edessä. Sotilaat pakottivat naiset ja lapset katsomaan”, K’paw kertoo.

Vakaviin ihmisoikeusrikoksiin syyllistynyt juntta kohdistaa väkivaltansa erityisesti köyhissä oloissa ja eristyksissä asuviin vuoristoheimoihin. Heihin kuuluvat myös karenit.

Armeija on käyttänyt maaseutu- ja vuoristoalueilla asuvien heimokansojen hallitsemiseen häpeilemättömästi hajota ja hallitse -taktiikkaa estääkseen heimojen yhtenäisen vastarinnan muodostumisen.

Koulutus on ratkaisevasti lisännyt naisten tahtoa murentaa SPDC:n valta-asemaa.

Naisten mukaan SPDC:n vastustaminen onnistuu vain useiden heimojen yhteistyöllä.

K’Pawin mielestä eri heimojen tulisi unohtaa sisäiset erimielisyytensä, sillä SPDC:n toimia kritisoivien tavoite on pohjimmiltaan yksimielinen. Heimojen vastarinta tähtää vapautumiseen orjuudesta ja etnisestä sorrosta.

Julkaistu Maailman Kuvalehti Kumppanissa 7-8/2010.