Perusajatus on yksinkertainen: köyhä perhe saa joka kuukausi vähän rahaa, jos lapset pysyvät koulussa. Tulonsiirron ansiosta köyhyys vähenee ja lapset kannattaa kouluttaa.
Naurettava idea, sanoivat useimmat vielä kymmenen vuotta sitten. Ilmainen rahahan laiskistaa, tekee riippuvaiseksi ja maksaa yhteiskunnalle liikaa.
Nyt ollaan toista mieltä.
”Tulonsiirtoja on tutkittu todella paljon ja perusteellisesti. Lähes kaikki niitä koskevat ennakkoasenteet ovat osoittautuneet vääriksi”, Timo Voipio sanoo. Hän toimii sosiaalipolitiikan neuvonantajana ulkoministeriössä. ”Ehdolliset toimeentulotukijärjestelmät ovat osoittautuneet yllättävän toimiviksi köyhyyden vähentämisen työkaluiksi.”
Tulonsiirtojen tehokkuudesta on vakuuttunut jopa Maailmanpankki. Viime vuonna se rahoitti ehdollisiin tulonsiirtoihin pohjautuvia ohjelmia yli 2,4 miljardin dollarin edestä 13 eri maassa.
Heinäkuun lopulla myös talouslehti The Economist kehui pääkirjoituksessaan ehdollisten tulonsiirtojen saavutuksia: ”Ohjelmat ovat levinneet siksi, että ne toimivat. Ne vähentävät köyhyyttä. Ne tasaavat tulonjakoa. Ja tekevät sen halvalla.”
Englanniksi järjestelmiä kutsutaan nimellä conditional cash transfers – sanasta sanaan siis ’ehdolliset käteissiirrot’. Termille ei ole olemassa vakiintunutta suomennosta, mutta lähimmäs merkitystä päässee sanapari ehdolliset tulonsiirrot.
Tulonsiirrot tuottavat satoa sekä nyt että tulevaisuudessa, kehuvat niiden puolustajat. Välitön hyöty näkyy heti vähenevänä kurjuutena, välillinen parinkymmenen vuoden päästä kun nykylapset aikuistuvat terveempinä ja paremmin koulutettuina.
Vauhtia talouteen
”Tulonsiirrot edustavat isoa ajattelun muutosta köyhyyden vähentämisessä”, kirjoittavat Joseph Hanlon, Armando Barrientos ja David Hulme vastailmestyneessä Just Give Money to the Poor -kirjassa. ”Ne luottavat köyhien kykyyn ottaa itse vastuuta omasta elämästään.”
Kaikkein köyhimpien elämää helpottaa varsinkin tulonsiirtojen jatkuvuus. Se auttaa suunnittelemaan elämää vähän nykyhetkestä eteenkin päin.
Lapsilisät, eläkkeet ja muut tulonsiirrot ovat olleet arkea länsimaissa jo pitkään. Kehitysmaiden kohdalla oli kuitenkin pitkään vallalla ajatus, että tulonsiirtoihin olisi varaa vasta, kun maa on vaurastunut.
Yksi tutkimusten tuomista yllätyksistä on se, että tulonsiirrot rikkailta köyhille näyttävät vauhdittavan taloutta.
”Köyhät ihmiset käyttävät suhteessa enemmän rahaa ruokaan ja paikallisiin tuotteisiin, rikkaammat puolestaan ostavat enemmän tuontitavaraa. Siksi tulonsiirrot köyhille elvyttävät taloutta. Köyhät myös käyttävät ylimääräisen rahan rikkaita todennäköisemmin yrityksiin nostaa omaa tulotasoaan investoimalla viljelyksiinsä, käymällä kauppaa tai etsimällä palkkatyötä”, Hanlon ja kumppanit kirjoittavat.
Laiskistamisen sijaan tulonsiirrot lisäävätkin kaikkein köyhimpien taloudellista toimeliaisuutta ja valmiutta ottaa riskejä.
Maassa maan tavalla
Ehdollisten tulonsiirtojen edelläkävijät löytyvät Latinalaisesta Amerikasta. Jokainen maa on kehittänyt niistä omanlaisensa: järjestelmissä näkyvät niin ideologioiden kuin yhteiskunnallisten ongelmienkin kirjo.
Onnistuneiden tulonsiirtojärjestelmien kruunaamaton kuningatar on brasilialainen Bolsa Familia. Sen piikkiin lasketaan myös osa Brasilian viime vuosien talousihmeestä, etenkin tuloerojen kaventumisesta. Bolsa Familia, eläkkeet ja minimipalkkojen nousu ovat yhdessä vähentäneet maan ennen räikeitä tuloeroja.
Brasiliassa tulonsiirtoja alettiin kehitellä 1990-luvun puolivälissä, ja vuonna 2003 eri järjestelmät yhdistettiin nykyiseksi Bolsa Familiaksi. Sen piirissä oli viime vuonna noin 50 miljoonaa brasilialaista, yli neljännes koko väestöstä. Silti siihen käytettiin vain puoli prosenttia bruttokansantuotteesta.
Juuri edullisuutta pidetään yhtenä tulonsiirtojärjestelmien suurimmista valttikorteista. Vaikka tulonsiirtojen saajia voi olla valtava määrä, kokonaiskustannukset pysyvät kohtuullisina kun summat yhtä saajaa kohden ovat pieniä.
Pienikin summa voi auttaa ylös köyhyysloukusta.
Bolsa Familia on suunnattu kaikkein köyhimmille perheille, sellaisille, joissa tulot henkeä kohden jäävät alle 30 prosenttiin minimipalkasta. Tulonsiirtojen määrä vaihtelee perheen tilanteen ja koon mukaan. Enimmillään yksi- perhe voi saada tukea 80 euroa kuukaudessa.
Bolsa Familiaan liittyy ehtoja – terveystarkastuksissa pitää käydä ja lasten on oltava koulussa läsnä – mutta ehdot ovat pehmeitä. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että jos yksi perheen lapsista on liikaa poissa koulusta, perheen saamaa tukea ei katkaista heti vaan sosiaalityöntekijä käy perheessä selvittämässä pinnauksen syyn.
Meksikossa taas ehtoja on enemmän ja ne ovat kovia: perhe putoaa tulonsiirtojen piiristä heti, jos ehdot jäävät täyttymättä.
Niin käy usein juuri kaikkein heikoimmassa asemassa oleville.
”Tiukassa linjassa heijastuu Yhdysvaltojen ja Amerikan kehityspankin IADB:n vaikutus”, Hanlon ja kumppanit kirjoittavat. Meksikossa ohjelman piirissä on 22 prosenttia väestöstä.
Ehdollisten tulonsiirtojen pioneereista Intia puolestaan on valinnut toisen tien: tukea vastaan on tehtävä työtä. Valtio takaa työllistävänsä yhden henkilön jokaisesta halukkaasta perheestä sadaksi päiväksi vuodessa. Työ on usein raskasta ja huonosti palkattua – mutta palkattua kuitenkin.
Perusturva on pop
Ehdollisten tulonsiirtojen suosio on osa suurempaa muutosta. Perusturvan merkitys kehityksessä on saanut entistä enemmän huomiota Maailmanpankin, OECD:n ja EU:n kaltaisten toimijoiden agendalla, osin viime vuosien talous- ja ruokakriisien johdosta.
”Oikeus sosiaaliturvaan ja kohtuullisen elintasoon on kirjattu jo YK:n ihmisoikeuksien julistukseen. Ne ovat vain tähän asti jääneet muita oikeuksia vähemmälle huo-miolle”, Voipio sanoo.
Ehdolliset tulonsiirrot ovat vain pieni osa perusturvaa. Voipio piirtää perusturvasta kaavion. Ensimmäiseen palloon tulee työ.
”Kelvollinen, ihmisarvoinen työ on kaikissa malleissa se ensisijainen perusturvan lähde”, hän muistuttaa. Muut vain täydentävät sitä.
Työn rinnalla on toinen pallo: sosiaaliturva. Se takaa perustoimeentulon niille, jotka eivät sitä omalla työllään pysty ansaitsemaan. Esimerkiksi eläkeläisille ja lapsille.
Sosiaaliturva-pallon alle Voipio piirtää kolme neliötä. Ensimmäinen kuvaa sosiaalivakuutuksia: ne ovat vastikkeellisia ja niistä ihminen maksaa osan itse, kuten vaikkapa työeläkkeestä. Toinen neliö taas on sosiaaliapu. Se on verorahoitteista, ja juuri siihen kuuluvat tulonsiirrot, niin ehdolliset kuin ne muutkin: lapsilisät, kansaneläkkeet, toimeentulotuki.
Kolmanteen neliöön Voipio kirjoittaa sanan inkluusio eli osallisuus. Tässä yhteydessä se tarkoittaa toimia, joilla yritetään saada marginaaliset ryhmät osaksi yhteiskuntaa. Brasiliassa Bolsa Familiaa on käytetty siihenkin: hallitus on yrittänyt tulonsiirtojen avulla houkutella alkuperäiskansoja laittamaan lapsensa kouluun.
Suurista kansainvälisistä toimijoista tulonsiirtojen kehittämisessä ovat olleet aktiivisimpia Maailmanpankki ja Kansainvälinen työjärjestö ILO.
”Maailmanpankilla on mahdollisuus laittaa nopeasti paljon rahaa liikkeelle ja evaluoida tulokset perusteellisesti”, Voipio sanoo. ”ILO taas toimii toista kautta, se pyrkii vaikuttamaan kansalliseen lainsäädäntöön.”
Kansainvälisessä kehityspoliittisessa keskustelussa ehdollisia tulonsiirtoja on ylistetty jo vuosia. Suomessa on ollut hiljaisempaa. Miksi ihmeessä?
”Suomen kehityspolitiikassa sosiaaliset kysymykset ovat olleet vähemmällä huomiolla. Nykyinen ministeri on korostanut paljon suomalaisen lisäarvon merkitystä, ja Suomessa on se on tulkittu lähinnä metsäalan ja tietotekniikan osaamiseksi. Se on harmi, sillä meillä on myös valtavasti osaamista sosiaalityön alalla”, Voipio sanoo.
Hyödyt syödään
Rahoittajien kannalta tulonsiirtojen parhaita puolia on se, että niiden hyödyt ovat helposti mitattavissa. Jopa mittanauhalla: eteläafrikkalaisessa tutkimuksessa todettiin, että lapset niissä perheissä, jotka saivat tulonsiirtoja, kasvoivat 3,5 senttiä pidemmiksi aikuisiksi.
Perheiden saamista tulonsiirroista suuri osa käytettiin ruokaan: enempään, parempaan ja monipuolisempaan. Siksi lapsista kasvoi aikaisempaa pidempiä ja terveempiä.
Tutkimus toisensa jälkeen on tarjoillut lupaavia tuloksia: lasten koulunkäynti lisääntyy, lapsikuolleisuus vähenee, yhteiskunnallinen eriarvoisuus pienenee.
Silkkaa auvoa eivät tulonsiirto-ohjelmatkaan ole. Ne näyttävät toimivan paremmin maalla kuin kaupungissa, eikä yhdessä paikassa toimiva malli välttämättä siirry toiseen ongelmitta.
Kysymys köyhien rahallisesta tukemisesta on äärimmäisen poliittinen. Kuka on tarpeeksi köyhä, ja miksi köyhille pitäisi antaa rahaa?
Tulonsiirto-ohjelmiin suhtaudutaan suopeasti siellä, missä niiden kohdentaminen koetaan oikeudenmukaiseksi. Lapsilisät ja eläkkeet hyväksytään helpoiten.
Yhden painavimmista vastauksista miksi-kysymykseen tarjoilee yhteiskuntarauha: onnistuneet tulonsiirto-ohjelmat vähentävät köyhyyttä ja lisäävät yhteiskunnallista vakautta. Latinalaisen Amerikan maissa tulonsiirto-ohjelmat ovat osoittautuneet niin suosituiksi, että vaalien edellä poliitikot kilpailevat sillä, kuka lupaa laajentaa niitä eniten.
Afrikassa tulonsiirrot eivät ole herättäneet yhtä suuria intohimoja. Niistä ovat innostuneempia avunantajat kuin maiden hallitukset, toteaa Anna McCord viime vuonna valmistuneessa brittiläisen Overseas Development Institute -ajatushautomon selvityksessä. Vaikka köyhyyden vähentäminen kiinnosti, tulonsiirto-ohjelmien pelättiin yhä aiheuttavan riippuvuutta ja olevan liian suuri rasite valtion taloudelle.
”Eivät ehdolliset tulonsiirrot yksin riitä ratkaisemaan perusturvaan liittyviä ongelmia. Mutta ne ovat hyvä alku”, Timo Voipio muistuttaa.
Julkaistu Maailman Kuvalehti Kumppanissa 9/2010.
Muut Maailman Kuvalehden linkit