”Juuri nyt olen paitsi flunssassa, myös ensi-illan jälkeisessä kuopassa”, huokaa koreografi, tanssinopettaja Hanna Brotherus.
Brotheruksen ohjaama Paperiankkuri nähtiin hiljakkoin paitsi ensi-illassaan Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä, myös monikamerataltioituna tv-näytöksenä Yle Teemalla.
Ensi-illan jälkeinen monttu ei kerro taiteilijan epäonnistumisesta, ei edes sen tunteesta. Kuopassa oleminen kertoo tyhjyydestä, joka seuraa, kun jokin tulee valmiiksi ja päättyy.
Paljon suuremman tyhjyyden Brotherus koki vuonna 2009, kun hän yhdessä kolmen tanssijan ja Reijo Aittakummun johtaman Koiton laulu -kuoron kanssa sai valmiiksi teoksensa En lähde täältä salaa. Hän omisti teoksen vuotta itseään nuoremmalle sisarelleen Lauralle, joka menehtyi rintasyöpään pian ensi-illan jälkeen.
Läheisen ja välillä vaikeankin ihmissuhteen menettäminen jätti jälkeensä ammottavan aukon. ”Suhdettamme kuvaa hyvin se, että lapsena meillä oli Lauran kanssa tapana leikkiä siamilaisia kaksosia. Perheessä me kaksi muodostimme ’tytöt’. Lauran kuoltua tunne oli jotenkin sama kuin kipeän hampaan poiston jälkeen – jokin hellittää, mutta tilalle tulee tyhjä tila. Sen jälkeen alkaa tehdä asioita eri tavalla, rohkeammin”, Brotherus kuvailee.
Läheisen menetystä seuraavat tunteet ovat ristiriitaisia, suruun sekoittuu vihaa. ”Ja ymmärrys elämän lyhyydestä kasvaa – siitä, että elämä oikeasti on vain tässä ja nyt – niin kliseeltä kuin se kuulostaakin.”
Jotain yhtäläistä voi löytää myös elämän lyhyyden ja rajallisuuden ymmärtämisen ja Brotheruksen taiteen välillä. Niin kuin koko elämä, myös tanssi on aina lihallista, tilallista – ja ennen kaikkea hetkellistä.
Kokemus nähdyksi tulemisesta
Suurin osa Paperiankkurissa esiintyvistä ihmisistä on tullut Suomeen turvapaikkaa hakemaan. Heillä ei ole juuri ollut valinnanmahdollisuutta. Heidän on pakko elää hetkessä, koska tietoa tulevasta ei ole. Kovia kokeneille elämä vastaanottokeskuksessa on samaan aikaan luksusta ja epävarmaa.
Brotheruksen tutustuminen turvapaikanhakijoihin ja heidän tarinoihinsa alkoi, kun hänet kutsuttiin ohjaajaksi Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön Vastaanottoprojektiin. Heti alkajaisiksi, eli viime keväänä, projekti vei tekijänsä Kyläsaaren vastaanottokeskukseen.
”Matka Kyläsaaren rumaan taloon loskan keskellä pani miettimään, mitä tästä oikein tulee. Perillä meille annettiin turvanapit vaaratilanteiden varalle, sekä ohje antaa ihmisille kaikki mahdollinen hyvä, mutta ei toivoa. Myönnettävä on, että pelotti.”
Pelko väistyi, kun työ käynnistyi. Taiteilijat kokosivat ryhmiä – miehistä, naisista, lapsista – kolkuttamalla keskuksessa asuvien ovia ja kutsumalla heitä mukaan. Vaikka yhteiset sanat puuttuivat, ihmiset ymmärsivät kutsun. Keskusteluja ja haastatteluja asukkaiden kanssa työryhmä kävi tulkin avustamana. Niistä kertomuksista syntyivät lopulta Paperiankkurin koskettavat puheosuudet.
”Tutustuimme ihmisiin, jotka olivat selvinneet järjissään kaikesta, mistä ihminen voi selviytyä: kidutuksesta, lasten menetyksestä, keskitysleiristä…”, Brotherus luettelee. Toisten tuskan vastaanottaminen vaati veronsa. ”Meillä oli käytössä huone, jonne kukin vuorollaan saattoi vetäytyä itkemään.”
Paperiankkurissa olleille turvapaikanhakijoille teoksen harjoittelu ja esiintyminen antoivat paitsi kokemuksen nähdyksi tulemisesta myös mahdollisuuden toimia tasavertaisena ryhmän jäsenenä. Samalla he saivat tilaisuuden ja oikeuden puhua kipeistä kokemuksistaan. Kipeät muistot nousivat pintaan. Keskitysleirillä ollut bosnialaisnainen itki lohduttomasti.
”Viimeisellä viikolla sain idean viedä miesryhmän Kansallisteatteriin ja tehdä pienen esityksen. Silloinkin kyllä mietin, onko tämä sitä liian toivon antamista”, Brotherus kertoo. Hän sanoo koko Paperiankkurin kulkevan jossain toivon ja lohduttomuuden välisellä rajalla.
Vanhus on kaunis sana
Turvapaikanhakijoiden kanssa työskentely on oikeastaan luonnikasta jatkoa Brotheruksen aiemmille hankkeille. Hän on tehnyt töitä monenlaisten ihmisten ja ryhmien kanssa. Niiden kaikkien yhteinen nimittäjä on ollut yhteisö ja siihen kuuluminen.
”Janoan yhteisyyttä. Minussa elää syvällä erottelun vastustaminen. Lapset, vanhukset, vangit, turvapaikanhakijat – kaikki ovat ihmisiä tällä planeetalla. Kaikissa meissä on hyvä ja paha, lapsissa on jotain ikivanhaa ja ja vanhuksissa elää lapsi. Ulkoisia määrittelyjä ei tarvita.”
Ihmiselon ääripäistä löytyy samankaltainen tekemisen ilo.
”Lapset ovat aitoja ja estottomia, aivan kuin vanhukset. Lasten ja vanhusten kanssa tekemisessä on paljon samaa, alkaen pukuhuonetoimista ja taukojen tarpeesta. Vain tempo on erilainen.”
Yhteistä lapsille ja vanhuksille on myös asenne: rajoja ei ole, mitä vain voi tehdä.
”Vanhuksissa on hulluutta ja rohkeut-ta”, Brotherus sanoo vakavasti ja kieltäytyy puhumasta ikäihmisistä, koska vanhus on kaunis sana.
Helsingin Diakonissalaitoksen tanssitaiteilijana toimiessaan Brotherus teki töitä muun muassa toipuvien narkomaanien kanssa. Mielenkiintoinen ja monipuolinen pesti päättyi ikävästi äitiysloman ja hoitovapaan aikana, mutta tehdystä työstä jäi hyvä muisto.
”Narkomaaneille keho on ollut itsetuhon kohde. Tanssin hieno puoli on sen ruumiillisuus. Se pakottaa ihmisen olemaan tässä ja nyt. Sanoilla voi viedä harhaan, mutta ruumis ei valehtele. Siinä on ihmisen historia.”
Vapaus tai vankila
Tanssin kehollisuus ei erottele ihmisiä, oman ruumiinsa ihminen pitää niin kauan kuin elää.
”Ruumiin ei tarvitse olla vankila, jossa ihminen elää. Sen voi helposti kadottaa, mutta sitä on myös helppo kuunnella”, Brotherus sanoo.
Oma ruumis on myös kaikki, mitä meillä viime kädessä on. Vaikka ihminen täyttäisi elämänsä tavaroilla ja kuluttamisella, lopulta hän kuitenkin joutuu luopumaan kaikesta ulkoisesta. Siitä syntyy ihmisten perimmäinen tasa-arvo.
”Ruumis voi tarjota vapauden tai vankilan. Niinpä turvapaikanhakija voi olla onnellisempi kuin minä, hänellä voi olla kyky iloita siitä, mitä on.”
Brotherukselle tanssi on ominta aluetta, mutta rajojen vetäminen taiteenalojen välille on yhtä turhaa kuin ihmisten lokeroiminen. Rajoja tulisi ylittää, myös taiteen ja muun yhteiskunnan välillä.
”Taiteen täytyy tulla myös ihmisten arkeen, kertoa siitä, mitä on.”
Intuitio ohjaa tekemistä
Omaa tapaansa tehdä taidetta Hanna Brotherus kuvaa intuitiiviseksi.
”Olen pienestä saakka ollut äärettömän kiinnostunut ihmisistä ja tarkkailut heitä. Se on auttanut minua enemmän kuin yksikään kirja.”
Arki nelilapsisen perheen äitinä tarjoaa sekin mahdollisuuden tehdä havaintoja ihmisten erilaisuudesta.
”Kaikki lapsemme ovat erilaisia, mutta heitä yhdistää intensiivisyys, voimakas tahto ja halu esiintyä”, hän kuvaa katrastaan.
Kotioloissa ja lasten kanssa on oltava läsnä, vaikka meneillään olisi kuinka intensiivinen työvaihe. Jotain omasta tekemisestä heijastuu silti aina perheeseenkin.
”Sibelius-lukiossa opiskeleva poikani teki bändinsä kanssa neljä laulua, joista kuuluvat turvapaikanhakijoiden tarinat. Totta kai lapset ymmärtävät ja imevät tunnelmia vanhempiensa tekemisistä.”
Seuraavana työnään Hanna Brotherus tarttuu Helsingin kaupunginteatterissa Auschwitzissa kuolleen Irène Némirovskyn teokseen Tanssiaiset.
”Ei sekään viihdettä ole, mutta tematiikaltaan erilaista. Mukana on näyttelijöitä – Elsa Saisio esimerkiksi – ja tanssijoita.”
Ja myöhemmin hän palaa työryhmänsä kanssa jälleen Kyläsaareen. Vastaanotto-projektin kolmannessa vaiheessa työstetään esitys Paperisilta, joka saa ensi-iltansa itsenäisyyspäivänä Kyläsaaren vastaanottokeskuksessa. Sen jälkeen ryhmä lähtee teoksen kanssa kiertueelle, kohteinaan kaikki Suomen vastaanottokeskukset.