T ulipunaiseen toppiin, kireisiin farkkuihin ja kymmenen sentin korkoihin sonnustautunut nainen ehostaa valokuvamallin kasvoja loistohotellin terassilla.
Liberian pääkaupungin Monrovian kallein hotelli Palm Hotel on muun muassa YK:n ja EU:n työntekijöiden suosiossa. Myös Tarja Halonen yöpyi siellä vieraillessaan viime vuonna Liberiassa.
Nyt hotelliin ollaan avaamassa uutta uima-allasta. Kun Liberiassa tapahtuu jotain tällaista, Hesta Baker-Pearson on itseoikeutetusti paikalla, tällä kertaa ottamassa mainoskuvia.
Kolme vuotta sitten Baker-Pearson perusti sodasta toipuvaan Liberiaan maan ensimmäisen elämäntapalehden Liberia Travel and Lifen. Se on laadukkaalle paperille painettu, muodista, matkakohteista ja kiinnostavista ihmisistä kertova aikakauslehti, jota voi ulkoasultaan verrata suomalaisiin muoti- ja sisustuslehtiin.
”Haluan näyttää sen Liberian, jossa kasvoin. Esitellä ihmisiä, joilla tiedän olevan tyyliä ja eleganssia. Tahdon kertoa kulttuuriemme monimuotoisuudesta: kuinka syömme, elämme ja nauramme”, Baker-Pearson selittää innoissaan.
Kun lehteä selailee, unohtaa helposti, että on maassa, joka on päässyt vasta vähän aikaa sitten sisällissodan kierteestä. Moni vasta aloittelee uutta elämäänsä maaseudun pikkukylissä pakolaisuuden jälkeen tai yrittää tulla toimeen kerjäämällä pääkaupungin kaduilla.
Suurimmassa osassa maata tiet ovat sadekaudella mahdottomia ajaa. Liberiassa on edelleen tuhansia YK:n rauhanturvaajia. Sähkön saanti on pääkaupungissakin turvattu ainoastaan generaattorilla. Liberialaisten eliniän ennuste on vain 42 vuotta.
”Huomasin, että täällä tarvittaisiin aikakauslehteä, joka näyttäisi sodan ja köyhyyden sijaan erilaisen kuvan Liberiasta. Liberian historia, ihmiset, luonnon kauneus, muoti ja taide jäävät varjoon.”
Sotaa pakoon yhdysvaltoihin
Baker-Pearsonin ei onneksi tarvinnut itse kokea yli 20 vuotta kestäneen konfliktin kauhuja. Vuonna 1980 vanhemmat päättivät viedä perheensä Yhdysvaltoihin. Vaikka Baker-Pearson oli tuolloin vasta pikkutyttö, hän muistelee muuttoon johtanutta, Samuel Doen johtamaa vallankaappausta kauhulla.
”Vallankaappaus on ainoa kokemukseni konfliktista. Oli pelottavaa nähdä aseistautuneita sotilaita ja ryöstelyä. Vallankaappaus oli hirveä, mutta olen myöhemmin kuullut paljon painajaismaisempia tarinoita sota-ajalta.”
Samuel Doen valtaantulo oli Liberialle käännekohta. Siihen asti valtaa oli pitänyt maan perustamisesta (1847) lähtien yhdysvaltalais-liberialainen eliitti. He olivat Yhdysvalloista Liberiaan muuttaneita vapautettuja orjia ja heidän jälkeläisiään, joita on nykyisin vain muutama prosentti liberialaisista.
Yläluokkaiset tulokkaat eivät antaneet arvoa paikallisille. Alkuperäisväestöä ei aluksi hyväksytty kansalaisiksi, tuhannet heistä määrättiin pakkotyöhön ja heidät pidettiin sivussa taloudesta ja politiikasta.
Baker-Pearsonin omassa perheessäkin näkyy historia: äidin esi-isät ovat Liberian eliittiä, isän puolestaan maan alkuperäisväestöä, greboja.
Kun alkuperäisväestöön, krahn-heimoon kuuluva Doe sitten pääsi valtaan, se tiesi ongelmia eliittiin kuuluville tai valtion viroissa työskennelleille.
Ensimmäisenä tappotuomion saivat maan entinen presidentti William Tolbert ja toista kymmentä entistä ministeriä. Useita virkamiehiä laitettiin telkien taakse. Sisällissodan puhjettua väkivaltaisuuksista saivat osansa myös kilpailevien heimojen edustajat ja siviiliväestö.
Rauha Liberiaan saatiin lopulta vasta vuonna 2003, kun Charles Taylor viimeisenä kapinallisjohtajana lähti maanpakoon Nigeriaan.
Lapsuus vapaassa paratiisissa
Baker-Pearsonin lapsuus Monroviassa oli kuin elämää paratiisissa, loputonta leikkiä ystävien kanssa, vapautta.
”Rakastin Broad Streetillä olevan Diana-ravintolan hot dogeja, kuljeskelua Camp Johnson Roadilla, kun odotin äitiäni töistä. Pidin myös uimisesta Ducor-hotellin uima-altaalla ja viimeisimmän Bruce Lee -elokuvan katsomisesta Relda-teatterissa. Meillä oli myös tanssiryhmä, jonka kanssa esiinnyimme televisiossakin.”
Kun Baker-Pearson vihdoin neljä vuotta sitten päätti palata Monroviaan, paljon oli muuttunut siitä, kun hän 26 vuotta aiemmin lähti vanhempiensa mukana Yhdysvaltoihin. Moni Monrovian rakennuksista oli raunioina. Niin myös pramea Ducor Palace -hotelli, jonka uima-altaalla Baker-Pearsonkin oli viettänyt useita lapsuutensa hellepäiviä.
Noin 200 000 liberialaista oli saanut sodan aikana surmansa, ja osa sadoista tuhansista pakoon lähteneistä asui edelleen pakolaisleireillä. Ensimmäisissä sodan jälkeisissä vaaleissa valittu, Afrikan ensimmäinen naispresidentti Ellen Johnson-Sirleaf, aloitteli vasta maan johdossa.
Baker-Pearson myöntää olleensa huolissaan Liberian turvallisuudesta ja varsinkin kahden poikansa tulevaisuudesta. Siksi hän harkitsi elämää myös jossain toisessa maassa.
”Erityisesti minua huolettivat terveydenhuolto ja koulutus. Ne ovat kuitenkin mallillaan.”
Vanhin poika lopetti juuri yläasteen ja palaa nyt Yhdysvaltoihin lukioon. Poika harjoittelee parhaillaan äidin perustamassa Baker-Pearson Communications -yrityksessä, koska haluaa opiskella journalismia ja markkinointia.
Monitoiminainen koulutti oman henkilökuntansa
Neljässä vuodessa Baker-Pearson on pannut hösseliksi. Travel and Lifea alettiin julkaista vain vuosi hänen muuttonsa jälkeen. Vuosi sitten se sai seurakseen talouslehti Business Liberian, joka on suunnattu Liberian talouselämässä jo toimiville ja sinne haikaileville.
”Liberialaiset ovat keskittyneet pelkästään hallitukseen ja politiikkaan niin kauan, että olemme unohtaneet, kuinka suuri vaikutus taloudella on yhteiskuntaan.”
Poikkeuksellista lehdille on se, että ne tehdään lähes täysin paikallisin voimin. Osaavan henkilökunnan löytäminen ei Afrikassa ole mikään itsestäänselvyys. Baker-Pearson kertookin kouluttaneensa lähes koko 35 ihmisen henkilökuntansa itse.
”Sain aloittaa opettamalla henkilökunnalleni niin luovaa kirjoittamista, mainosmyyntiä, valokuvausta kuin stailaustakin.”
Kokemus sekä mallimaailmasta että kustannusalalta Yhdysvalloissa on auttanut. Silti toimitusjohtajana, päätoimittajana, meikkaajana ja mainospäällikkönä toimiva monitoiminainen kokee istuvansa edelleen liian monella pallilla.
”Onneksi asiat ovat helpottuneet vuosien varrella. Olen itse asiassa luopumassa päätoimittajan paikastani ja luovuttamassa sen nuorelle naiselle, joka on harjoitellut tehtävää varten kuusi viime kuukautta. Olen todella innoissani!”
Usko afrikkalaisen median kasvuun
Trendikkään elämäntapalehden myyminen ei ole ihan ongelmatonta maassa, jossa yli 40 prosenttia aikuisväestöstä ei osaa lukea, ja kaksi kolmasosaa ihmisistä asuu maaseudulla kaukana pääkaupungin kehityksestä. Baker-Pearson kertookin, että lehtien suurin kohderyhmä ovat tällä hetkellä ulkomailla asuvat liberialaiset. Molempia lehtiä julkaistaan toistaiseksi neljä kertaa vuodessa, ja ne tavoittavat noin 15 000 lukijaa.
”Olemme päässeet tähän ilman minkäänlaista markkinointia. Nyt valmistelemme kuitenkin aggressiivisempaa mainontaa ja toivomme, että se näkyy myynnissä.”
Lehtimoguli uskoo vahvasti afrikkalaisen median kasvuun ja aikoo olla aktiivinen sen kehittämisessä. Kolmaskin lehti on jo suunnitelmissa, mutta se ei tule Liberian markkinoille.
Liberialaislehdiltä Baker-Pearson toivoo lähinnä riippumattomuutta.
”Olen todella pöyristynyt lahjuksista, joita jotkut journalistit ottavat vastaan. Toivon, että sellainen loppuu, jotta uutismedian voisi ottaa vakavammin. Tämä on suuri ongelma, joka rajoittaa median kasvua ja arvostusta.”
Elämää ilman McDonaldsia
Myös elämä työn ulkopuolella on ollut länsimaiseen elämäntapaan tottuneelle, kahden teini-ikäisen pojan äidille haastavaa. Liberia on monessa mielessä hyvin amerikkalainen: maalla on läheiset suhteet Yhdysvaltoihin, sen ovat perustaneet Yhdysvalloista palanneet orjat. Maan lipun sekoittaa nopealla vilkaisulla Yhdysvaltain lippuun ja muutamat harvat Monroviassa olevat supermarketit ovat täynnä amerikkalaisia tuotteita. Asuminen siellä ei kuitenkaan ole yhtään sama asia kuin Texasin Fort Worthissa tai Georgian Atlantassa, joissa Baker-Pearson on viettänyt suurimman osan elämästään.
”Ei voi piipahtaa kauppakeskukseen ostoksille tai viedä lapsia McDonaldsiin, mutta sellaisesta selviää improvisoimalla”, nainen nauraa.
Koulutettuja, paikallisella mittapuulla varakkaita Amerikan-tulokkaita ei myöskään ole otettu Liberiassa varauksetta vastaan. Moni Baker-Pearsonin tavoin viime vuosina kotimaahansa palannut kertoo kireydestä Yhdysvalloista muuttaneiden ja sodan Liberiassa tai pakolaisleireillä eläneiden välillä.
”Olen törmännyt ihmisiin, jotka kokevat, että nyt palanneet liberialaiset polkevat niitä, jotka jäivät tänne. Toisaalta moni on ollut kiinnostunut elämästäni Yhdysvalloissa. En ota kireyttä enää niin henkilökohtaisesti, ja alan päästä jyvälle siitä, mistä se johtuu. Epäluottamus on ajan myötä vähentynyt, mutta meidän täytyy tehdä edelleen työtä pienentääksemme kuilua.”
Vääjäämätön kotiinpaluu
Yhdysvaltoihin Baker-Pearson ei aio enää palata – muuten kuin vierailulle. ”Olen täällä jäädäkseni! Asumista Liberiassa ja Yhdysvalloissa ei yksinkertaisesti voi verrata toisiinsa. Olen täällä taas taivaissa.”
Nainen huokuu positiivisuutta ja innokkuutta rakentaa uutta, sodan jälkeistä Liberiaa, vaikkei kehitystä tapahdukaan hänen mielestään tarpeeksi nopeasti.
”Olen innoissani uusista rakennuksista, joita nousee kaikkialle kaupunkiin, erityisesti pääväylämme Tubman Boulevardin varrelle. Se on osoitus siitä, että ihmiset ovat luottavaisia ja investoivat Liberiaan.”
Myös Baker-Pearsonin perhe puuhaa jo sukukokousta Liberiaan.
”Minulle Afrikkaan palaaminen oli vääjäämätöntä. Tämä on kotini, ja olen aina halunnut asua tällä mantereella. Tämä on paras siirto, jonka olen koskaan elämässäni tehnyt. Rakastan Liberiaa.”