Joitakin asioita ei kerrota lapsille ja nuorille. Ne pitää huomata itse. Yksi on joulupukin kyseenalainen suhde todellisuuteen.

Toinenkin on pakko tässä paljastaa: ajatuksia ja ideoita on todellisuudessa vain rajallinen määrä. Paljon, muttei loputtomasti.

Loputtomuuden illuusio saadaan aikaan sillä, että aikuiset ovat niin hyvätapaisia. Siksi samoja ajatuksia voidaan kierrättää huoletta. Joukossa on aina joku, jolle ne ovat uusia. Joka innostuu. Ja jonka mieltä ei haluta pahoittaa.

Käyttäytymismalli on opittu jo lapsena: vaikka itse tietää, että joulupukki on naapurin Hanski, ei saa pilata pienempien joulua.

Myöhäislapsuuden ja aikuisuuden erottaa toisistaan näytelmän kesto ja kohdeyleisö. Näytelmää Ei tuo ole Hanski esitetään nuoremmille sukulaislapsille pisimmillään parikymmentä minuuttia.

Aikuisuudessa näytelmä ”Tuo oli mielenkiintoinen pointti toistuu loputtoman usein”, varsinkin jos on päätynyt siisteihin sisätöihin. Silloin tärkeintä on varmistaa, ettei kenellekään tule paha mieli. Ei varsinkaan Hanskille.

Mitä kaukaisempi ja abstraktimpi aihe, sen harvemmin Hanskille kerrotaan, että tuo ajatus on jo kuultu, testattu ja heikoksi havaittu. Siksi elävän elämän Hanskit saavat touhottaa omine ideoineen niin kauan kuin eivät aiheuta muille vaaraa.

Kannattaa muistaa, etteivät läheskään kaikki Hanskitkaan oikeasti pidä ajatuksiaan tuoreina. He vain osaavat vuorosanansa ja näytelmän juonen erityisen hyvin, eivätkä halua rikkoa perinteitä. Ei kokouksissa eikä jouluaattona.

Onneksi ihmiset eksyvät välillä väärän näytelmän esitykseen ja esittävät vuorosanoja aivan toisesta näytelmästä.

Ne ovat herkullisia hetkiä: väärään paikkaan eksynyt argumentti vaikuttaa samalla tavalla kuin se, jos joku heittelee yleisöä pikkukivillä. Päät kääntyilevät, silmät pälyilevät yllätyksen suuntaan, osa virnuilee tyytyväisenä tylsyyden katkaisevaa käännettä.

Joskus yllätysnäytöksen juoni on tuttu toisesta sadusta. Siitä, jossa puhuttiin keisarin uusista vaatteista.