Julkisen vallan ja kolmannen sektorin työnjako pohdituttaa ikääntymisen ja erilaisten kassavajeiden kalvamaa Eurooppaa. Syyttävä sormi kohdistuu usein julkisiin palveluihin, joita karsimalla valtion talouden uskotaan kohenevan. Tilalle tarjotaan vapaaehtoisuuteen ja yhteisöllisyyteen pohjautuvaa huolenpitoa.

Erityisen innokkaasti julkisia palveluita on ryhtynyt purkamaan Britannian pääministeri David Cameron. Hän puhuu yhteisöistä kuin omasta keksinnöstään.

”Olemme tämän päivän radikaaleja, sillä hajotamme vanhoja rakenteita siirtämällä valtaa valtiolta kansalaisille, poliitikoilta ihmisille ja hallitukselta yhteisöille”, hän julisti konservatiivipuolueen kokouksessa lokakuussa 2010.

Cameronin puheessa toistuu käsite ”big society”. Sillä hän tarkoittaa yhteiskuntaa, jossa vapaaehtoiset huolehtivat siitä, mistä vastaavat nyt valtio tai kunnat. Cameronin mielestä liian monet ajattelevat, että kansalaisen tehtävä on vain maksaa veronsa, joita vastaan yhteiskunta tuottaa palveluita. Näin ei Cameronin mielestä saisi olla.

Vuoden kestäneen valtakautensa aikana Cameron on ehtinyt muun muassa rukata sosiaaliturvaa ja kansallista terveydenhuoltojärjestelmää sekä ajaa voimallisesti koulujen avaamista kilpailulle. Julkisen sektorin, eli valtion ja kuntien, menoja on leikattu kovalla kädellä.

Käsitteet heijastavat ideologioita

Cameronin big society -puhe muistuttaa joidenkin suomalaistenkin poliitikkojen tapaa korvata sana hyvinvointivaltio sanalla hyvinvointiyhteiskunta. Kelan entinen yhteiskuntatutkimuksen päällikkö Jouko Kajanoja pitää kumpaakin käsitettä epäonnistuneena.

Kajanojan mielestä hyvinvointivaltio on käännösvirhe englannin kielen sanasta welfare state. Oikeampi muoto olisi sosiaalivaltio. Se kertoisi oikein, että kyseessä on yhteiskunta, jossa valtio tarjoaa sosiaaliturvaa. Kiistely hyvinvointivaltiosta onkin yksinkertaisesti kiistelyä siitä, missä määrin valtion tulee taata kansalaisilleen sosiaaliturvaa ja minkä verran sitä varten tulee kerätä veroja.

Vielä omituisempi käsite on hyvinvointiyhteiskunta. Kajanojan mukaan ilmaisu on poliittisesti tarkoitushakuinen. Esimerkkinä sen ideologisesta pohjasta hän viittaa Ruotsissa 1980-luvulla käytyyn keskusteluun, jossa maan elinkeinoelämän järjestöt halusivat korvata hyvinvointivaltion (välfärdsstat) hyvinvointiyhteiskunnalla (välfärdssamhälle). Tavoitteena oli supistaa julkisen sektorin roolia ja luoda tilaa markkinoille.

Hyvinvointiyhteiskunnan käsitteeseen verhotaan siis usein tavoitteet pienentää julkista sektoria. Käytännössä se tarkoittaa sosiaaliturvan- ja palvelujen leikkaamista ja hyvinvointivastuun siirtämistä julkiselta sektorilta yksilöille.

Epämääräisesti hyvinvointiyhteiskuntaa määrittelevät myös Roope Mokka ja Aleksi Neuvonen Sitralle tekemässään raportissa Yksilön ääni – hyvinvointivaltio yhteisöjen ajalla. He kuvaavat hyvinvointiyhteiskuntaa ”yhteiskunnan henkiseksi rakenteeksi”, joka kasvaa kovien materiaalisten suoritteiden ympärille. Kuvaus on ongelmallinen, sillä käsitteinä sekä hyvinvointi että yhteiskunnan henkinen rakenne pakenevat täsmällistä määrittelyä.

Kansalaisjärjestöistä bisnekseksi

Yhteisösosiaalityön professori Leena Eräsaari sanoo, että brittien tietä kuljetaan Suomessakin. Vastuuta on täälläkin siirretty julkiselta sektorilta markkinoille ja järjestöille, mutta ei vielä yhtä radikaalisti kuin Britanniassa, jossa julkisen sektorin supistaminen alkoi Margaret Thatcherin kaudella 1980-luvulla.

”Suomessa julkisten palveluiden karsiminen alkoi 1990-luvun laman aikana. Erilaiset järjestöt alkoivat tuotteistaa palveluitaan, monet niistä Raha-automaattiyhdistyksen tuella.”

Sangen pian moni järjestö huomasi kilpailevansa vapailla markkinoilla yksityisten yritysten kanssa.
”Selväähän se on, että kun homma muuttuu bisnekseksi, ideologia ja järjestöjen toiminnan sosiaalinen luonne katoavat”, Eräsaari toteaa.

Britanniassa monessa kansalaisjärjestössä ehdittiin iloita Cameronin opista, koska sen uskottiin siirtävän valtaa ja voimavaroja lähelle arkea ja yhteisöjä. Jo nyt on käynyt selväksi, että kun valtio vie järjestöjen suurimmilta asiakkailta ja rahoittajilta eli kunnilta rahat, järjestötkin ovat pulassa.

Kun järjestöjen resurssit vähenevät, ja niiden toiminnasta tulee bisnestä, jalkoihin jäävät kansalaisten oikeudet ja heikoimmassa asemassa olevat.

”Monet asiakas- ja omaisjärjestöt aktivoituivat laman aikana palveluita saadakseen. Moni järjestö myös onnistui toimissaan. Asian toinen puoli on se, että kaikkein kurjimmassa asemassa olevat jäivät ilman mitään”, Eräsaari sanoo.

Palveluiden alasajoa yhteisöllisyyden varjolla

Yhteisöön liittyvät mielleyhtymät ovat usein positiivisia, toisin kuin valtion ja kunnan synnyttämät assosiaatiot. Eräsaaren mukaan aivan suotta, sillä yhteisöjä ovat niin koulut, työyhteisöt ja perheet kuin kunnat ja kaupungitkin. Toisissa on hyvä olla, toisissa ei.

”Kunta sana on käännös englannin community-sanasta. Kunta ON yhteisö”, Eräsaari painottaa.

Britanniassa kuntia houkuteltiin testaamaan big societyn toimintaa pilottiprojekteissa. Yksi innokkaista kokeilijoista oli köyhä Liverpoolin kaupunki. Kun hallituksen leikkausten suuruus ja hyväntekeväisyysjärjestöille tehdyn verohelpotuslupauksen pettäminen kävivät ilmi, Liverpool irtisanoutui hankkeesta.

”Olisi ollut tekopyhää julistaa olevansa big societyn lippulaiva, kun samaan aikaan on pakko tehdä leikkauksia, jotka ovat tuhoisia järjestöille”, Liverpoolin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Paul Brant sanoi New York Timesin haastattelussa.

Liverpoolin tuloista 80 prosenttia on muodostunut valtionavuista. Monista tehtävistä on huolehtinut järjestö, mutta rahoitus on tullut kunnalta. Nyt Liverpool leikkasi järjestöjen tuen 60 miljoonasta 31 miljoonaan puntaan.

Jättileikkausten seurauksena järjestöjen tuottamat palvelut, kuten kirjastot, iltapäiväkerhot, asunnottomien suojat, vammaishuolto tai vanhusapu ottavat tuntumaa big societyn todellisuuteen. Monia palveluja on jouduttu ajamaan kokonaan alas.

Leena Eräsaaren mukaan Suomi on seuraamassa Britannian esimerkkiä. Julkisia palveluita riisutaan ja tehtäviä siirretään joko suoraan markkinoille tai kierrätetään vapaaehtoisjärjestöjen kautta. Suunta on selvä, mutta vauhdista voidaan vielä neuvotella. ”Vaikka eikös meillä ole jo avattu kilpailulle kaikki muu paitsi koulu?”, Eräsaari heittää.