Aikuisopiston toisen kerroksen luokasta kantautuu naurunremakka.

”Ei väri, vaan väärin. Jos sanot väri, opettaja sanoo väärin”, selittää nuori kiinalaistyttö. Muut paikalle ehtineet kielikurssilaiset hekottavat kovaan ääneen ilmeisen osuvalle imitaatiolle.

Alkamassa on kerran viikossa kokoontuva ryhmä, jossa vapaaehtoiset ”opettajat” keskustelevat niin ikään omasta tahdostaan paikalle tulevien ulkomaalaisten kanssa. Osallistumiskontrollia ei ole, ja kaikki käyttävät toisistaan vain etunimiä.

Vapaaehtoinen vetää rajansa itse

Entinen historian ja yhteiskuntaopin opettaja Sirkka on yksi ryhmän perustajista. Hän kertaa tuolloisen Unifemin menestystarinaa siitä, miten kaksi naista kulki etsimässä halukkaita suomen opiskelijoita vantaalaisista lähiöistä rappukäytävä kerrallaan.

Aikuisopistolle tieto vapaaehtoisryhmistä kulki paikallislehden kautta. Nyt on meneillään jo neljäs vuosi, ja osallistujia on kertynyt satamäärin.

”Väki vaihtuu jatkuvasti, mutta siihen tottuu. Viime vuonna tehtiin ennätys, kun muuan nuori mies kävi ryhmässä puoli vuotta säännöllisesti”, Sirkka kertoo.

Sirkka lukee keskiviikkoaamupäivisin suomea yhdessä maahanmuuttajanaisten kanssa Vantaan Nicehearts ry:n lukuryhmässä. Iltapäiväksi hän kiiruhtaa keskusteluryhmään.

”Tässä syntyy uusia ihmissuhteita. Kolmen ryhmäläisen kanssa olemme edenneet ystävyyteen saakka.”

Ulla on entinen matematiikan opettaja. Motivaatiota vapaaehtoistyöhön hän ei selitä auttamisen halulla, vaan antoisuudella.

”Minulla on aikaa ja viihdyn ihmisten kanssa”, Ulla sanoo.
Ilon ja ihmissuhteiden lisäksi ryhmä tarjoaa vetäjilleenkin haasteita.

”Nyt täytyy varmaan ostaa itselle äidinkielen oppikirja, ettei jää jälkeen opiskelijoista”, Ulla sanoo, kun kosovolainen Bislim kertoo opiskelleensa aamupäivän imperfektiä ja perfektiä.

Kotikielenä kehittyvä suomi

Bislim on asunut Suomessa puolitoista vuotta. Tänne hän tuli niinikään Kosovosta kotoisin olevan vaimonsa perässä. Nyt on tarvetta tankata suomen kielioppia.

Yrittämisen puutteesta Bislimiä ei ainakaan voi syyttää. Vaimon kanssa kotikielenä on suomi. Joka arkipäivä Bislim opiskelee suomea, ja vapaaehtoinen keskusteluryhmä on vain osa suurta kielenoppimisprosessia. Keskusteluryhmälle on tarvetta, sillä yhtään suomalaista ystävää hänellä ei toistaiseksi ole.

”Suomen kieli on vaikeaa, mutta vielä vaikeampaa oli, kun tultuani en ymmärtänyt ollenkaan, mitä tapahtuu,” Bislim muistelee. Nyt asiat sujuvat jo.

”En puhu oikein, mutta puhun paljon”, hän nauraa.
Kieli on pakko saada haltuun, muuten ei saa koulutusta eikä töitä.

”Suomessa kaikesta täytyy olla paperi. Kosovossa riittää, kun osaa. Paremmin sielläkin tosin maksetaan, jos on todistus.”

Suomalaiset haluavat puhua englantia

Bislim ei puhu englantia, mutta monelle ryhmän jäsenelle sen taitamisesta on koitunut suoranainen riesa.

”Suomalaiset kaverini eivät suostu puhumaan suomea. Vaikka ensin sovitaan, että tänään puhutaan suomea, jo kohta kaikki puhuvat taas englantia”, valittaa Suomessa kuutisen vuotta asunut gambialainen Mariama.

Ryhmässä luetaan paljon lehtiä. Vaikeita aiheita – kuten uskontoa tai politiikkaa – pyritään välttämään. Väkisin keskustelua ei kuitenkaan rajata. Vaikka kieli välillä kangertelee, Mariama, somalialainen Nimco ja pakistanilainen Sara saavat aikaan säkenöivän uskontokeskustelun.

Keskustelun tuoksinassa tuppaa unohtua, että meneillään on suomen kielen opiskelu. Kun suomalaiset sanat eivät riitä, kieli kääntyy – englanniksi.

”Miksi Suomessa ei tehdä lakia, että kaikki puhuvat englantia, kun kaikki osaavat”, Sara ihmettelee.

Pekingiläisen Zangin ja ghanalaisen Naomin silmät leviävät hämmästyksestä ja ihailusta, kun he kuulevat, että keskusteluryhmän opettajat eivät saa työstään palkkaa.

”Haluan käydä paljon kursseja. On hyvä, että on monia eri opettajia”, sanoo Zang, jolle – kuten suurimmalle osalle muistakin – vapaaehtoinen kurssi on vain pieni osa jokapäiväistä kielenopiskelua.

”Kielioppi ei ole vaikeaa, puhuminen on”, naiset vakuuttavat yhdestä suusta.

Zangin mies on töissä Nokialla, Naomi asuu vanhemman sisarensa kanssa.

Opettajan urasta haaveileva Zang on menossa päiväkotiin harjoittelijaksi. Naomin tulevaisuus on vielä auki. Ensimmäisenä tavoitteena on lukioon pääsy.

Kielen saa haltuun sana kerrallaan

Srilankalainen tamili Subasagan muutti Vantaalle Rovaniemeltä. Pohjoinen kaupunki oli kylmä, mutta mukavan hiljainen. Töitä ei kuitenkaan ollut edes paikallisille, kielitaidottomasta ulkomaalaisesta puhumattakaan.

Vaikka suomen kieli on vielä kovin hatara, Subasagan uskoo oppivansa sen nopeasti ja pääsevänsä opiskelemaan unelma-ammattiaan, tietokoneohjelmointia.

”Kyllä minä opin. Suomessahan on vain 28 kirjainta, tamilissa 247.”

Iranilainen Afsan tapasi miehensä ensimmäistä kertaa kotikaupungissaan Teheranissa kymmenen vuotta sitten. Mies on asunut Suomessa jo 27 vuotta, ja perheen ystäväpiiriin kuuluu suomenkielistäkin väkeä.

”Suomea on helppo ymmärtää, mutta vaikea puhua”, Afsan valittaa. Hänkin haluaisi puhua kotona suomea, mutta mies ei työpäivän päälle oikein jaksa.

”Yritän puhua suomea, ja kun en muista sanaa, mies käskee katsoa sanakirjasta. Mutta kun olen löytänyt oikean sanan, mies jo nukkuu.”

Afsan on kuitenkin edistymiseensä tyytyväinen.

”Nyt uskallan jo puhua.”