Turkulaisille eloisa, aktiivinen ja turkulaismielinen tv-toimittaja Wali Hashi on ollut tuttu jo vuosia. Kaikelle kansalle hän on tullut tutuksi Ylen ajankohtaisohjelmille tekemistään jutuista, joita on esitetty niin MOT:ssa kuin A-studiossa ja Ajankohtaisessa kakkosessakin.
Parhaiten Hashi tunnetaan somalialaisista merirosvoista kertovasta reportaasistaan. Se oli ehdolla myös tv-alan arvostamassa Prix Italia -kilpailussa vuosi sitten.
Somalialaissyntyiselle Hashille jalan saaminen Ylen oven väliin teki tiukkaa. Lukuisten juttuideoiden jälkeen vasta merirosvot olivat riittävän mediaseksikäs aihe avaamaan oven tuntemattomalle tekijälle. Ylen toimittajista kun ei yksikään olisi onnistunut ohjelmaa tekemään – ainakaan samasta näkökulmasta.
Merirosvobisnes elättää sekalaista seurakuntaa
Merirosvous saa tilaa mediassa, mutta sen takana oleva todellisuus jää Hashin mukaan valitettavan usein piiloon. Siinä todellisuudessa vuosisadan pahimmasta kuivuudesta kärsivät somalialaislapset kuolevat nälkään samaan aikaan, kun rosvokalastajien työrauhaa turvataan sadoilla miljoonilla euroilla.
Somalialaiset merirosvot ovat toki ongelma, mutta eivät suinkaan ainoa, eivätkä edes pahin, Hashi muistuttaa.
”Valtavia ongelmia ovat rosvokalastus ja jätteiden dumppaaminen mereen. Monelle paikalliselle merirosvot ovat sankareita, ainoita, jotka sentään yrittävät tehdä jotain.”
Merirosvouksen ympärille on myös kehittynyt iso bisnes, joka elättää suuren joukon sekalaista seurakuntaa Italian mafiasta brittiläisiin lakimiehiin.
”Jemenissä on toimisto, joka on erikoistunut lunnaista neuvottelemiseen ja niiden toimittamiseen. Lontoossa on lakimiehiä, jotka hoitavat kaappausasioita 1000 punnan tuntipalkalla. Merirosvoille itselleen jää loppujen lopuksi käteen vain pieni osuus”, Hashi kertoo.
Vankilat täytetään viattomilla
Hashi arvostaa Suomen pyrkimyksiä auttaa Somaliaa, periaatteessa myös miinalaiva Pohjanmaan lähettämistä Adeninlahdelle. Kallis operaatio – muutama kuukausi ja rahaa palaa 13,5 miljoonaa euroa – ei kuitenkaan vaikuta aivan viimeisen päälle suunnitellulta.
”Kysyin miinalaiva Pohjanmaan tiedottajalta, mitä he aikovat tehdä, jos saavat merirosvoja kiinni. Vastaus oli, että heidän kiinnisaamisensa on sangen epätodennäköistä, mutta jos niin käy, niin ohjeita odotetaan Lontoosta.”
Epätodennäköisyys kuitenkin toteutui, ja Hashi tiedusteli asiaa uudelleen.
”Ohjeita odotettiin edelleen Lontoosta. Soitin siis Lontooseen Atalanta-operaation pääpaikalle, ja sieltä sanottiin, etteivät hekään tiedä, mitä pitäisi tehdä. Suomi kun ei merirosvoja ota vastaan, eikä heitä yleensä edes oteta kiinni.”
Lopulta Pohjanmaan pidättämille merirosvoille annettiin pieniä veneitä, joilla heidät lähetettiin takaisin maihin.
Kummoisia eivät olisi olleet vaihtoehdotkaan. Hashi kertoo, että Keniaan on EU:n ja USA:n tuella rakennettu vankila ja oikeustalo, jotka kuitenkin kärsivät käytön puutteesta, koska pidätetyt merirosvot maksavat itsensä vapaaksi.
”Kun rahoittajien edustajat tulivat katsomaan tilannetta, tyhjään vankilaan kerättiin kadulta paperittomia siirtolaisia ja heidät esiteltiin merirosvoina. Itse onnistuin kielloista huolimatta puhuttamaan vankeja, jotka kertoivat, etteivät ole merellä koskaan käyneetkään.”
Yhdeksänvuotias kengänkiillottaja
Hashi tuli Suomeen vuonna 1990, 17-vuotiaana. Somaliassa oli syttynyt sisällissota, ja perheet lähettivät poikiaan ulkomaille. Hashi on siis yksi heistä, joista ihmiset kyselevät paheksuvaan sävyyn, miksi pakolaisiksi lähetetään aina nuoret miehet eikä äitejä lapsineen.
Hashin ihmettelijöille tarjoama vastaus on ainakin poikalasten äidin helppo ymmärtää.
”Kun sota syttyi, nuorten miesten kohtalona olisi ollut sotia joko hallituksen tai kapinallisten joukoissa. Sen välttääkseen vanhemmat halusivat lähettää poikansa turvaan.”
Samaan syssyyn Hashi vetää maton toisenkin mutu-oletuksen alta. Sen mukaan vain rikkaat pääsevät pakenemaan, köyhät jäävät sodan jalkoihin.
”Olin katulapsi. Aloitin työt kengänkiillottajana yhdeksänvuotiaana. Kun sain rahaa, lähetin yksinhuoltajaäidilleni maissia ja sokeria.”
12-vuotiaana Hashi pääsin töihin enonsa sahalle. Viisi vuotta myöhemmin eno kustansi hänen matkansa Suomeen.
”Kannan taustaani mukanani koko elämäni. Se auttaa minua sopeutumaan. Kun on terve eikä tarvitse miettiä, mistä huomenna saa ruokaa, on kaikki sen päälle tuleva pelkkää plussaa.”
Hashi sanoo ärsyyntyvänsä tyhjästä valittamisesta. Mitä kaikkea ihmiset oikein tarvitsevat ollakseen tyytyväisiä?
”Olin onnellinen lapsi, aikaa miettimiseen ei jäänyt. Ruuan etsiminen oli jatkuva haaste.”
Lapset intoilevat Jari Litmasesta
Hashi on asunut Turussa parikymmentä vuotta. Hän tuntee kaupungin sisäänpäinlämpiävän maineen, mutta kääntää sen voitokseen.
”Ehkä oli hyvä aloittaa sopeutuminen vaikeimmasta mahdollisesta paikasta ja oppia kantapään kautta”, Hashi hymähtää.
Perin turkulaista Hashin mielestä on esimerkiksi se, että kun hän oli Sodankylässä ja tuntemattomat ihmiset lappilaiseen tapaan alkoivat puhuttaa häntä, niin ensimmäinen reaktio oli hämmennys: ”Mitä ne ny mulle puhuu”.
Hashilla on kolme lasta. Avioliitto somalialaisen vaimon kanssa päättyi eroon. Syyn erosta hän ottaa kokonaan omalle kontolleen.
”Olin asunut Suomessa jo pitkään. Avioliitto oli minulle kulttuurishokki, sillä olin tottunut olemaan naisen kanssa niin kuin suomalaisten naisten kanssa ollaan. Olin liian vilkas, halusin matkustella, enkä viihtynyt kotona niin kuin somalialaisen miehen olisi kuulunut”, hän kuvailee eroon johtaneita syitä.
Liitto loppui, mutta Hashi katsoo sen tuottaneen merkittävästi enemmän hyvää kuin pahaa. ”Saimme kolme upeaa lasta. Entinen vaimoni on hieno ihminen ja tulemme nykyäänkin loistavasti toimeen – oikeastaan paremmin kuin avioliiton aikana.”
Myös kaksi Wali Hashin veljeä asuu Euroopassa, toinen Lontoossa, toinen Tanskassa.
”Tavatessamme lapsemme vertailevat keskenään kotimaitaan ja kilpailevat siitä, kenen on missäkin paras. Meidän valttejamme ovat Jari Litmanen ja naispressa.”
Ystävällisyys kääntyi syrjinnäksi
Parissakymmenessä vuodessa suomalainen katukuva on kansainvälistynyt. Hashi kertoo, kuinka hän 1990-luvulla Tukholmassa käydessään ihaili ruotsinsomalialaisten bussinkuljettajien menestymistä. Nyt linja-auton ajamisesta on tullut vähemmistöjen yleisimpiä ammatteja.
”Silloin rasismi oli julkista, nyt se on muuttunut piilorasismiksi. Mutta kyllä sen näkee myös katseista ja käytöksestä.”
Hashi tuli Suomeen ensimmäisten somalialaisten joukossa.
Alkuun vastaanotto Nastolan pakolaiskeskuksessa oli suorastaan lämmin.
”Ihmiset olivat ystävällisiä, pelasimme yhdessä jalkapalloa ja saunoimme.”
Hieman myöhemmin Helsinkiin saapui yli 300 somalialaista turvapaikkaa anomaan ja suomalaisten myötämielisyys kääntyi syrjinnäksi.
”Samat ihmiset, jotka olivat olleet ystävällisiä, käänsivät selkänsä. Joka ilta käytiin turvapaikanhakijoiden kimppuun, heiteltiin kivillä ja sen sellaista. Itselläni on tapana sopeutua nopeasti. Enimmäkseen seurasin tapahtumia televisiosta lahtelaisen tyttöystäväni luona. Saatanan neekeriä kyllä sain kuulla.”
Lopulta kaltoin kohdellut turvapaikanhakijat matkustivat Helsinkiin osoittamaan mieltään. Pari sataa mielenosoittajaa esitti suoran kysymyksen: voisivatko he hakea suojaa jostain toisesta, turvallisesta maasta. Näyttävän demonstraation jälkeen keskukseen saatiin poliisivartiointi.
Maahanmuuttokriittinen keskustelu pois rasisteilta
Perussuomalaisten vaalivoitto ei Hashia huoleta.
”Ei minua pelota, miten maahanmuuttajien käy. Pelottavaa on sen sijaan amatöörien suuri määrä eduskunnassa ja siihen liittyvä osaamisen puute. Se ei näytä hyvältä vapaamielisen ja kansainvälisen Suomen kannalta. Politiikka vaatii paitsi osaamista, myös kykyä toimia kaikkien kanssa.”
Hashi sanoo, että rasismilta ei sitä paitsi ole suojassa kukaan, eivät suomalaisetkaan.
”Omissa yhteisöissään pärjäävät maahanmuuttajat, joiden ei tarvitsekaan kotoutua, voivat asennoitua rasistisesti valtaväestöön. Toisaalta kotoutumista ei edistetä sillä tavalla, että pannaan maahanmuuttajanaiset keskenään tekemään käsitöitä ja puhumaan omaa kieltään.”
Hashin mielestä Suomessa tarvitaan maahanmuuttokriittistä keskustelua. Todellisten ongelmien esille nostaminen on kaikkien etu. Kriittinen keskustelu ei kuitenkaan tarkoita rasistista puhetta.
”Kun sanomme itse sen, mitä sanoa pitää, halla-ahoille ei jää sanottavaa.”
Hashia itseäänkin syytettiin rasismin lietsonnasta, kun hän teki tv:lle jutun kunniaväkivallasta.
”Toimittajan tehtävä on kertoa, miten asiat ovat. Oma tapani toimia rasismia vastaan on näyttää hyvää esimerkkiä. Paremmin kuin tv-toimittajana se on kuitenkin onnistunut vartijan töissä”, sanoo Hashi, joka työskentelee jälleen ensi kesänä Securitaksen leivissä.
Ääriliikkeiden suosion kasvu Euroopassa saa Wali Hashin puistelemaan päätään.
”Huolestuttavaa ei ole vain äärioikeiston, vaan myös ääri-islamin nousu”, hän sanoo, mutta painottaa samalla islamismin ja ääri-islamismin eroa.
Somaliassa ääri-islamismia edustaa Al-Shabab. Islamisteista luodut kauhukuvat ovat kuitenkin käyneet kalliiksi koko maalle. Maltilliset islamistit hallitsivat maata hetken aikaa 2006 ja yhteiskunta alkoi järjestäytyä. Wali Hashikin ehti hankkia Mogadishusta talon.
Yhdysvaltojen tukema Etiopian armeija palautti kuitenkin maan kaaokseen, ja Hashin talossa asuu nyt sukulaisia. ”Talossa on kuusi huonetta, ja jokaisessa niistä asuu yksi perhe.”