Moby Doll -romaanin kannessa lukee ”romaani, jossa mies etsii naista ja nainen valasta”. Mikä herkullinen lähtökohta!
Nimellään romaani asettaa riman ylös. Se rinnastaa itsensä amerikkalaiseen klassikkoon Herman Melvillen Moby Dickiin (1851).
Siinä valaanpyyntialus seuraa kapteeninsa pakkomiellettä kostaa Moby Dickiksi nimetylle valkoiselle valaalle, joka on hyökännyt aiemmin kapteenin kimppuun. Moby Dollissa puolestaan kolme naista ja pikkutyttö etsivät valaita toiveenaan ymmärtää niiden kommunikointia.
Moby Dick kuvaa ihmisen traagista taistelua luontoa vastaan, Moby Dollissa taas kuvataan valaiden tuhoon tuomittua selviytymistaistelua ihmisen valtaamassa luonnossa.
Kirja onkin eräänlainen valaiden joutsenlaulu. Moby Doll ei enää oikein usko barrikadeille nousuun valaiden puolesta. Siinä kyllä kuvataan nuoria aktivisteja, mutta näkökulma on institutionalisoituneen, nuoruuden intoa kadehtivan ympäristöministeriön virkamiehen. Hän tietää, ettei suomalainen byrokraatti voi mitään muiden Pohjoismaiden valaanpyynnin sallivalle konsensukselle. Hänen oikea intohimonsa on muualla, valaita etsivässä naisessa.
Valaat itsekin tuntuvat tietävän, että ajat ovat epätoivoiset. Niille, kuten muillekin katoaville alkuperäiskansoille, jää vain mytologia, suuri menneisyys.
Romaanina Moby Doll on moitteettomasti rakennettu, mutta vähän liian järkevä. Henkilöhahmot toimivat hyvin ennalta odotettavasti, heistä puuttuu hulluus ja vimma. Aihe antaisi vapauksia, surrealismiin tai fantasiaan, mutta varovaiset päähenkilöt vain ryystävät kalasoppaa lämpimässä kajuutassa. Vain syvyyksissä runoileva valas rikkoo arkipäiväisyyttä.
Parhaiten toimii kirjan loppupuoli, jossa ollaan Norjassa merillä. Alun Helsinki on kovin luonnosmainen ja etäinen ja mikä pahinta, niin myös päähenkilöt. Tuntuu kuin kertojalla olisi samanlainen ongelma kuin aloittelevalla valokuvaajalla: hän ei mene tarpeeksi lähelle kohteitaan. Ja romaanissa lähelle meneminen tarkoittaa syvälle mieleen tunkeutumista.
Nyt henkilöitä seurataan kuvaillen. Tietoisena tyylikeinona tämä voisi toimia, mutta sitä ei ole viety tarpeeksi pitkälle.
Musiikki ja valaiden laulu ovat kirjan ydintä. Siksi tekstiltäkin odottaisi jonkinlaista soimista, vähintään vahvaa rytmiä. Valitettavasti sitä vain ei oikein löydy. Tasapitkät lauseet seuraavat toisiaan.
Puutteista huolimatta kirja onnistuu jättämään jälkeensä vahvan tunnelman. Kirjoittaja tuntee valaansa, ja niiden kuvaus välittää lukijaan pysyvän jäljen merten valtiaiden majesteettisuudesta ja syvyydestä.