Vallankumouksen suuruus näkyy suurissa romaaneissa ”, kirjoitti esseisti Juan Marinello Kuuban vallankumouksen synnyttämässä euforiassa, jolloin käsitys kirjailijasta oli puhtaasti ideologinen. Sissijohtaja Ernesto Che Guevarakin piti taiteilijoiden perisyntinä sitä, etteivät he olleet aitoja kumouksellisia.
Kommunistisen puolueen ohella myös lukijat halusivat tarinoita diktaattoria vastaan sotineesta kansasta. Vuoden 1959 vallankumous oli sukupolven suurin kokemus, josta kirjoitettiin vuosikymmeniä.
Monet naiset sanovat nyt, että vallankumouksen aihepiiri oli heille vieras. He eivät halunneet kirjoittaa siitä.
Myös kustantamot suosivat 1960- ja 1970-luvulla miesten kirjoittamia sankaritarinoita siitä, kuinka miesten johtama vallankumous kaatoi diktaattori Fulgencio Batistan hallituksen.
Tiedeinstituutti Casa de las Americasin sukupuolentutkimuksen johtaja Luisa Campuzanon mukaan vuosina 1959-1979 Kuubassa julkaistiin vain kaksitoista naisten kirjoittamaa romaania. Mieskirjailijoiden teoksia oli yli 170. Noina vuosina naiset kirjoittivat pääasiassa dokumenttiproosaa ja lastenkirjallisuutta.
María Elena Llana (s. 1936) on harvoja naisia, jotka ovat julkaisseet Kuubassa 1960-luvulta asti. Llana työskenteli 1960-luvulla toimittajana Revolución-lehdessä ja viihteellisessä Pitirre-lehdessä. Llana kirjoittaa fantasiaa. Tuorein romaani En el limbo julkaistiin vuonna 2009.
”Tarinoitani pidettiin varsinkin 1960-luvulla tylsinä, kun ne eivät kertoneet vallankumouksesta.”
Sankarit katosivat
Vallankumous näki naiset pitkään vallankumouksen rakentajina. Fidel Castrokin vetosi naisiin, jotta he sysäisivät omat tarpeensa syrjään vallankumouksen hyväksi.
Niin naiset tekivätkin kauan, vaan eivät enää. Ennen 1959 Kuuban naisista vain yhdeksän prosenttia oli työelämässä. Vallankumous toi tasa-arvon palkkoihin ja koulutukseen sekä Latinalaisessa Amerikassa harvinaisen avioero-oikeuden. Naisten sisäistä kokemusta vallankumouksen kulttuuri ei kuitenkaan kuunnellut.
Vallankumousromaanin suosio päättyi jo 1980-luvulla, kun kommunistisen puolueen ohjelma ei enää ohjannut saarella julkaistua kirjallisuutta. 1990-luvun talouskriisi myllersi myös kirjallisuutta uusiksi. Kylmän sodan jälkeisessä Kuubassa tehty sosialismin ruumiinavaus on nostanut esiin uutta psyykehistoriaa. Naisten esiinmarssi ja suosio on seurausta tästä.
Naiskirjailijoiden aiheet kertovat arjesta: ruokapulasta, avioerosta, perheen hajoamisen tuskasta, rakkaudettomuudesta, uskottomuudesta, siteistä ystävättäriin, urapaineista kodin ja työn välillä ja seksistä – useimmiten huonosta.
Kyse ei kuitenkaan ole ainoastaan naisten vaietun kokemuksen esilletulosta – vaan pikemminkin siitä, että sankaritarinat tympivät. Kuuban kansa köyhtyi Neuvostoliiton ja idänkaupan romahdettua: kaduilla ei enää näe sankareita.
Seksuaalisuus ei ole tabu
Kuuban uuden naiskirjallisuuden aloitti Marilyn Bobes (s. 1955) vuonna 1995 julkaistulla novellikokoelmalla Alguien tiene que llorar. Seuraavana vuonna hän ja Mirta Yañez (s. 1947) julkaisivat naisten novellikokoelman Las Estatuas de Sal.
Samaan aikaan likaisena realismina tunnettu suuntaus toi esille 1990-luvun vaikean vuosikymmenen tabuja, prostituutiota, mustan pörssin kauppaa ja rikollisuutta.
Heteroseksuaalisuus, homous ja lesbous eivät ole kuubalaisten naisten – eivätkä miesten – teksteissä tabu. Niistä kirjoittavat muun muassa Marilyn Bobes, lapsuutensa osittain
Neuvostoliitossa asunut Ana Lidia Vega Serova (s. 1968) ja chicagolainen pakolaiskirjailija Achy Obejas (s. 1956). Obejasin toimittamassa tuoreessa antologiassa Havanna Noir toistuva teema on myös sosiaalisen ja moraalisen vastuun puute.
Ennen vallankumousta Kuubaa pidettiin Karibian bordellina. Yhdysvaltalaiset tulivat tekemään Kuubaan sitä, mitä eivät kotona voineet. Sen jälkeen jinetera eli kuubalainen prostituoitu on kuvattu kirjallisuudessa vapauden symbolina. Andy Obejasin mukaan kuva prostituoidusta vapauden symbolina on viime vuosina rikkoutunut, kun kirjailijat ovat tarttuneet myös kipeisiin aiheisiin, kuten lapsiprostituutioon ja ihmiskauppaan.
Rohkea Beatriz suunnannäyttäjänä
Kuubalaiset ovat korkeasti koulutettuja ja lukutaitoisia. Maalla on huikea kirjallinen traditio, jota autoritääriset hallitukset eivät ole tuhonneet.
Vaikka naiskirjailijat ovat keskittyneet enemmän fantasiaan ja oman kokemuksen esille tuomiseen, yhteiskunnalliset tekstit eivät silti ole heille täysin vieraita. Kuuban ensimmäisenä naiskirjailijana on pidetty Beatriz Jústizia (1733-1807). Jústiz oli koulutettu mahtinainen, joka kirjoitti historiallista fiktiota havannalaisten kokemuksista brittijoukkojen valloitettua kaupungin. Vauraan suvun tuoman itsevarmuuden turvin Jústiz kirjoitti Espanjan kuninkaalle ja moitti Havannan surkeaa puolustusta. Tämän vuoksi hän sai kokea siirtomaavirkamiesten pilkkaa ja syrjintää.
Jälkipolville tieto Jústizin kirjoituksista ja persoonasta siirtyi hänen orjansa pojan välityksellä. Itsekin orjana elänyt Juan Francisco Manzano kirjoitti myöhemmin päiväkirjoissaan emäntänsä kiintymyksestä kirjallisuuteen.
Juan Manzanoa pidetään Kuuban ensimmäisenä mustana runoilijana, Beatriz Jústizia aikansa ainoana havannalaisena naisasianaisena, jonka tiedetään puolustaneen naisen oikeutta päättää itse avioliitosta.
Tällä hetkellä Kuuban naistutkijat ovat kiinnostuneita Beatriz Jústizin historian hämäriin unohtuneen elämäntyön tutkimisesta.