Artikkelikuva
Arkkitehdit ilman rajoja –järjestö panostaa käytäntöön. Juuri tekemisen palo innostaa vapaehtoista Christina Gómezia. Mukana Diego Peris Todo Por la Praxis –järjestöstä.

Maailma muuttuu naula naulalta

Ihmisarvoinen asunto on perusoikeus. Arkkitehdit ilman rajoja -järjestölle olennaista asumisessa on käyttötarkoitus ja sosiaalinen ulottuvuus. Kaikki toiminta ei sijoitu kehittyviin maihin: työtä riittää muun muassa Cañada Realin slummissa Madridissa.

Vähänkin arkkitehtuurista kiinnostuneet ihmiset yhdistävät Barcelonan paitsi Antonio Gaudiin myös Jean Nouvelleen. Jälkimmäinen on suunnitellut kaupungin suppilomaisen tornitalon Torre Agbarin. Osittain sen ansiosta Nouvellelle myönnettiin arkkitehtuurin Nobeliksi kutsuttu Pritzker –palkinto vuonna 2008.

Harva tietää, että 15 vuotta ennen arkkitehtien riemujuhlaa samassa kaupungissa perustettiin Arkkitehdit ilman rajoja -järjestö. Sen toteuttamat työt eivät pistä katukuvassa silmään tai päädy alan kiiltäväpintaisten lehtien kansiin. Eikä niiden ole tarkoituskaan.

”Meille estetiikkaa tärkeämpää on kohteen käyttötarkoitus ja sosiaalinen ulottuvuus. Arkkitehtien eettisestä vastuusta puhutaan huolestuttavan vähän. Työmme liittyy ihmisoikeuksien puolustamiseen”, sanoo Sergio Calvo, järjestön Madridin osaston puheenjohtaja.

YK:n ihmisoikeuksien julistus toteaa ihmisarvoisen asunnon kuuluvan jokaisen perusoikeuksiin. Arkkitehtuuri liittyy epäsuorasti muihinkin ihmisoikeuksiin.

”Rakennus on vain väline tärkeämmän yhteiskunnallisen tavoitteen saavuttamiseksi. Afrikassa rakennamme kouluja”, Calvo sanoo.

Järjestön toiminta ei painotu vain kolmansiin maihin. Sosiaalista vastuuta kantaville arkkitehdeille löytyy tehtävää lähempääkin – aivan eurooppalaisten kaupunkien kulmilta.

Elämää purku-uhan alla

Madridissa järjestö työskentelee Cañada Realissa, Euroopan suurimmalla laittomalla asuinalueella. Valtaosa alueen 30 000 asukkaasta on maahanmuuttajia, mutta asuu alueella espanjalaisiakin.

Cañada Realin tarina alkoi 1960-luvulla.­ Tuolloin Madrid oli vielä pieni ja muuttoaalto maaseudulta pääkaupunkiin huipussaan. Monet hankkivat toimeentulon jatketta viljelysmailta kaupungin reunamilta.

Maapalojen laitaan rakennettiin varastoja työkaluille ja niiden yhteyteen lisättiin huone satunnaisia yöpymisiä varten. Vuosien vieriessä väliaikaisista asumuksista tuli pysyviä koteja. Sellaisia kuin vaikka Abdul Ghailanin ja Naima Asri Lghzalin koti. Vaatimattomia, mutta huolella hoidettuja.

”Tulimme tänne monien marokkolaisten tavoin 1990-luvun alussa. Ostimme maata ja rakensimme itse talon”, Ghailan kertoo ylpeänä.

Kauppakirjoja allekirjoitettaessa myyjä ei kertonut yhtä asiaa. Maa ei oikeasti ollut hänen – hän vain piti sitä hallussaan. Todellisuudessa maa kuului Madridin kaupungille ja sillä on rakennuskielto.

Menneinä vuosikymmeninä kiellon suhteen ei oltu turhan tarkkoja. Joutomaille rakentaminen oli yleistä. ”Espanjaan rekisteröitymisen yhteydessä viranomaiset tarkastivat talomme asuinkelpoisuuden ja totesivat sen moitteettomaksi”, Ghailan kertoo.

Vaikka asuminen Cañada Realissa sallittiin, se säilyi virallisissa papereissa asumattomana. Teitä ei asfaltoitu, vesi ja sähkö tulevat välikäsien kautta korkeampaan hintaan kuin muualle.

Vakavammat ongelmat alkoivat vuonna 2004. Madridista oli kasvanut nykyisen kaltainen metropoli. Kaupunginhallituksessa havahduttiin: joutomaa oli kaluttu tyhjiin, eikä vapaata tilaa ollut.

Ennen tarpeeton Cañada Real muuttui houkuttelevaksi. Nyt kaupunginhallitus kaavailee siitä viheraluetta, mikä vaatii asuntojen tuhoamista. Koska rakennuksia pidetään laittomina, korvauksia puretuista taloista ei saa. Päinvastoin, asukkaat saavat purkutuomion ohella mojovat sakot.

Vaihtoehtoisia näköaloja

”Tilanne on vaikea. Ennen merkityksettömät lait ovat saaneet uutta painoarvoa”, Calvo miettii. Hän on Arkkitehdit ilman rajoja -järjestön harvoja palkattuja työntekijöitä. Pääasiassa järjestö toimii vapaaehtoisvoimin.

Työn tarpeellisuudesta ei ole epäilystä. Toimiston puhelin soi taukoamatta, hyllyissä on rullatolkulla projektien piirustuksia.Calvo ei anna kiireen häiritä – hän selvittää asiat pohjia myöten.

”Emme voi muuttaa tuhansien ihmisten laillista asemaa. Olemme esittäneet Cañada Realin asukasyhdistyksen ja muiden kansalaisjärjestöjen kanssa kaupunginhallitukselle vaihtoehtoisen suunnitelman. Pyydämme alueen asutuksen laillistamista tuhoamisen sijasta”, mies kertoo.

Ehdotuksen läpimeno arveluttaa. Sitä odotellessa järjestö tekee sitä, mitä se parhaiten osaa: rakentaa. Muuttaa maail­maa naula naulalta, tiili tiileltä. Apua tarvitaan niin tuhottujen kotien jälleenrakennuksessa kuin jo olemassa olevien kunnostuksessa.

”Ihmiset asuvat täällä joka tapauksessa. Voimme parantaa elinoloja”, perustelee vapaehtoisena työskentelevä Pablo Benitez rakentamista purku-uhasta huolimatta.

Slummissa keskellä eurooppaa

Purkutuomioiden toteuttaminen ajaa todennäköisesti valtaosan Cañada Realin asukkaista kadulle. Useimmat ovat pienituloisia ihmisiä, jotka ovat investoineet koteihinsa.

Asunnottomuus merkitsee harvoin vain kodin puutetta. Se johtaa usein myös laajamittaiseen yhteiskunnalliseen syrjäytymiseen. Cañada Realin laidalla, El Gallineron slummissa asunnottomuuden tragedia on läsnä koko mittakaavassaan.

Alueella asuu noin sata Romaniasta kotoisin olevaa romaniperhettä. Asumukset on kyhätty sekalaisista materiaaleista – talvella vilu puskee seinien läpi, ja kesällä lämpötila kohoaa peltikattojen alla 50 asteeseen. Roskavuoret yltävät olkapään korkeudelle ja suuret rotat loikkivat pihoilla.

”Kuvittele, Madridin ydinkeskustaan on matkaa 12 kilometriä. Miten ihmisten sallitaan elää tällaisissa olosuhteissa?”, Benitez kysyy. Äänessä on uupumustakin – Arkkitehdit ilman rajoja tutkii työmahdollisuuksiaan myös slummissa. Tehtävä on mittava eikä onnistu ilman poliittista tahtoa.

”Täällä ei ole saniteettitiloja ja vesipisteitä on yksi. Tilanteen korjaamisessa ei ole mieltä ennen kuin kaupunki puhdistaa alueen roskista ja rotista sekä hoitaa tänne toimivan jätehuollon”, nuori mies miettii.

Slummin asukkaista valtaosa on työttömiä ja nuorista harva käy peruskoulua loppuun. Aikuisväestöstä monet ovat lukutaidottomia ja puhuvat espanjaa haparoiden. Yhteiskuntaan integroitumisen mahdollisuudet ovat vähäiset.

”Yövartijan palkkani ei riittänyt vuokraan ja perheen elinkustannuksiin”, kertoo kahdeksan lapsen isä Stan Stejar slummiin päätymisen syistä.

Stejarin kertomus saa Calvon kiihdyksiin. Siihen kiteytyy koko asumiseen liittyvä problematiikka. ”Asunnoista on tullut markkinatavaraa. Työssä käyvillä ihmisillä ei ole varaa kattoon pään päällä. Se on kestämätöntä – asunto ei ole kulutushyödyke, vaan perusoikeus.”

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Olet nyt varjossa ""staging"". Poistu