Värikkäitä lasihelmiä riiputetaan kymmenen sentin päässä silmistäni. Ne keräävät auringonsäteitä ja taittavat ne välkkyviksi sirpaleiksi minua ympäröivien naisten kasvoille. ”Koruja, rouvalle”, tyttö kysyy. En käytä niitä, mutta kauneus houkuttelee ostamaan.
Poimin karamellimaisen peukalosormuksen, johon on kaiverrettu sana ”Love”. Yleensä en uhraisi sille katsettakaan, mutta koru maksaa vain muutaman rupian, ja se saa kasvoni leviämään typerään hymyyn.
Tästä on kyse Mumbain paikallisjunabasaarissa. Hieman kaupankäyntiä edestakaisen matkan aikana, pieniä ilonvälähdyksiä ihmisten kesken, meteliä ja selviytymistä. Pyörillä kulkeva tori, jonka hälinään ja hääräilyyn yhtyy kuuluttajan asiallinen: “Seuraava asema Goregaon.”
Olen 18.35 paikallisjunassa, jossa – kuten kaikissa Mumbain iltajunissa – ihmiset ovat rynnistämässä töistä kotiin. Hengestä ja terveydestä piittaamatonta hyppimistä liikkuvaan vaunuun, tallotuista varpaista ja tönivistä kyynärpäistä välittämättä. Etsitään istumapaikkaa ja hyvällä onnella löydetäänkin – ja sitten sisään hyppäävät kauppiaat, kaikki valmiina myymään herkkujaan.
Pussillinen pähkinöitä, kuumia, perunasta tehtyjä batatawadaseja, voileipiä, naksuja ja raksuja, tuontisuklaata – yleensä väärennettyä. Päivittäiselle työmatkaajalle ne ovat siunaus. Mussuttamista edes ja takaisin kaupunginlaidalta toiselle. Churchgaten asemalta Virariin tai pidemmälle. Pisimmillään matka kestää kolme tuntia.
Myyntipuheiden aatelia
Joukko ystävyksiä tutkii kotitakkeja – löysiä, pitkiä puuvillaisia tunikoita, joita naiset käyttävät kotona. Joku ostaa kuulokkeita. Ja lisää, kännykkäkoteloita, klipsejä, pinnejä, neuloja, ompelutarvikepakkauksia, veitsiä, hyönteissuitsukkeita. Kultaketjujäljitelmiä vorojen huijaukseen. Kaikki hyviä kauppoja, halvempia kuin toreilla. Ei ole harvinaista kuulla jonkun sanovan: ”Oi maksoitko tuosta niin ja niin monta rupiaa? Itse sain sen halvemmalla junasta.”
Minua hämmentää laulava lelukoira, joka höpöttää kielellä, jonka uskon olevan mandariinikiinaa. Monet tuotteista on tehty Kiinassa.
Huvittavia ovat myös kantavat myyntipuheet, joissa on ihan oma tyylinsä. Venyvät, älyttömät lauluriimit, jotka hymyilyttävät, vaikka pomo hiljakkoin olisi huutanut päin naamaa.
Myyntipuhetta voi kailottaa myös bollywoodilaisittain. Ainahan Bollywood viittaukset toimivat. Pikkutyttö myy hiusklipsejä: ”Katsohan, näillä voit luoda itsellesi Aishwarya Rain kampauksen”, hän sanoo ja käyttää pikkusisartaan mallina.
Jokaiselle jotakin
Ihmiset myös tinkivät, vaikka tuotteet ovat halpoja. Siis kiinalaisia. Mutta myös siksi, ettei myyjän tarvitse maksaa veroja tai vuokraa. Tai ehkä täytyykin, suurin osa heistä maksaa suojelurahaa eli haftaa, tai lahjuksia paikallispoliisille, joka sitten joko jättää maksajan rauhaan tai ei. Tämän ymmärtää, kun näkee kauppiaan häipyvän junan hidastaessa vauhtiaan ennen asemaa tai hyppäävän raiteiden toiselle puolelle konstaapelin nähtyään. Joskus jopa niin kiireesti, että unohtaa ottaa rahansa.
Toisille juna on totta kai vain paikallisjuna. Turisteille se on kokemus, mutta myyjille vakavaa työtä, elinkeino.
Suurin osa heistä on naisia ja lapsia. Monet ovat köyhiä kotirouvia, jotka myyvät kotiruokapaketteja tai vihanneksia matkustajien puhdistettavaksi ja pilkottavaksi kotimatkallaan.
Suurin osa lapsista on katulapsia, jotka ovat oppineet kaupankäynnin vanhemmiltaan. Mutta kaikki eivät ole. Osa on alemman keskiluokan kodeista, tekemässä koulun jälkeistä urakkaansa ja kartuttamassa perheen tuloja. Heidän taustansa erottaa kainosta lähestymistavasta. Katuviisaat slummilapset ovat nopeita, tietävät ketä lähestyä ja miten vaihtaa asiakasta nopeasti tai paeta poliisia.
Mutta kuten elämä kaupungissa, myös juna jatkaa matkaansa eteenpäin. Ja pian luokseni tulee taas hymyilevä tyttö: ”Rouva, haluatteko ostaa sormuksen?”. Sitten katson, miten hänkin katoaa – onnellisena, hyvät kaupat tehtyään.