Olen vuosia tehnyt työtä toimittajana ja opiskellut kansainvälisiä suhteita ympäristön ja kehityksen alalla. Siksi olikin helppo ennakoida, että Etelä-Koreassa marraskuun lopussa pidetyssä Avun tuloksellisuuden 4. huippukokouksessa pintaan nousisivat vanhat erimielisyydet. Kiistely siitä, millainen apu olisi parasta.

Kansainvälinen lehdistö uutisoi laajasti, että teollistuneiden G8-maiden johtajien mielestä kehittyvien maiden nettiyhteyksien parantaminen on kiireellisin tavoite. Näkemys ei saanut myönteistä vastakaikua meiltä köyhän etelän edustajilta. Internet ja siihen tallentunut tieto eivät voi olla prioriteetteja silloin, kun miljoonat naiset ja lapset kuolevat AIDS:iin, malariaan ja muihin infektiotauteihin.

Kuka tahansa afrikkalaisnuori osaa kertoa, ettei tietotekniikka helpota yhtään kulttuuristen ongelmien ratkaisua, esimerkiksi tyttöjen sukuelinten silpomista. Tai sitä, että tytöt ja naiset joutuvat edelleen hakemaan vettä ja polttopuita pitkien matkojen takaa.

Kehitysongelmien kanssa painiskelevat etelän ihmiset asuvat maaseudulla tai kaupunkien slummeissa, eikä internet ja sen käyttämä kieli ole heidän ulottuvillaan.

En kiistä, etteikö etelä ole hyötynyt teknologiasta tai kehitys- ja humanitaarisesta avusta, kun länsimaat ovat auttaneet Afrikan sarven kuivuudesta kärsiviä ihmisiä.

On kuitenkin suoranainen loukkaus väittää, että teknologian saatavuus auttaisi etelän köyhiä maita harppaamaan yli syiden, joista äärimmäinen köyhyys ja sen seurauksena lääkittävissä oleviin tauteihin menehtyminen johtuu.

Apua näihin ongelmiin voisi tulla etelä-etelä -yhteistyöstä (SSC), joka tarkoittaa kehittyvien maiden tukeutumista toisiinsa. Kehitysmaiden johtajat uskovat että SSC voi muuttaa avun rakennetta. Nyt ajatuksena on ottaa mukaan yksityissektori, mikä merkitsee paradigman muutosta.

Vaikka SSC-aloitetta on pidetty tarpeellisena vastalauseena pohjoinen-etelä -kehitysavulle ja sen voimasuhteiden epätasapainolle, aloite on herättänyt myös arvostelua. Yksi syy on se, ettei monissa Afrikan maissa ole poliittisesti sovittu menettelytavoista, joita uudet toimintatavat toisivat.

Asiantuntijat uskovat, että sovittujen menettelytapojen puute avaa ovet ihmisoikeusloukkauksille. Niitä voi tapahtua, kun valtio tekee apusopimuksia ilman läpinäkyvyyttä ja tulosvastuullisuutta.

Me kehitysyhteistyötä tekevät joudumme kysymään yhä uudelleen, miten pääsemme eteenpäin, jos haluamme tulevaisuuden kansainvälisten suhteiden perustuvan rauhaan ja hyvinvointiin.