Jukka Isotalon työhuone Helsingin Vallilassa pursuaa esineitä. Ne ovat lasisia: tyhjiä pulloja, purkkeja, laseja. Vaikka ympäristö on hauraista haurain, pitkä ja roteva Isotalo liikkuu varomatta ja kevyesti lasisessa maailmassaan.
Syntyjään lauttasaarelainen Isotalo ”pelastautui Kuopioon” nelivuotiaana. Hänen puheestaan savolaisuus ei kuitenkaan tule läpi, siitä piti kotikasvatus huolen. ”Hyvä, ettei tullut tukkapöllyä, jos savoa väänsi.”
Hän ihastui lasiin kuusivuotiaana pikkupoikana matkustaessaan äitinsä kanssa Italiassa.
”Isä varmaan laittoi minut mukaan jarrumieheksi vaalealle ja kauniille äidilleni”, hän naurahtaa. 1960-luvulla pieniä suomalaispoikia liikkui Välimeren lomapaikoissa huomattavasti nykyistä vähemmän, ja äidin lisäksi huomiota riitti myös pellavapäiselle pojalle. Venetsiassa, Muranon saarella hän sai lahjaksi punaisen lasipallon, jonka kauneus hurmasi.
”Aloin antaa vanhemmilleni lahjaksi lasiesineitä, kiinnostuin suomalaisesta muotoilusta ja lopulta sisäistin siihen sisältyneen neromyytin.”
Neromyyttiin oli kompastua koko lasitaiteilijuus, sillä rimakauhu esti Taideteolliseen korkeakouluun pyrkimisen.
Isotalo päätyikin pariksi vuodeksi opiskelemaan teatteritiedettä. ”Tyttöystävä pyrki teatterikouluun, ja ajattelin, että osaan sitten fiksusti keskustella.”
Tyttöystävä ei päässyt teatterikouluun ja Isotalokin vaihtoi Taideteolliseen korkeakouluun.
Nyttemmin niin lasi kuin taiteilijuuskin ovat asettuneet osaksi arkea. Suhde lasiinkin on viilentynyt. ”Ei minulla ole erityistä suhdetta lasiin. En oikeastaan edes pidä sen kylmyydestä ja kovuudesta.
Mutta muiden materiaalien kanssa se pehmenee.”
Lämpöä ja pehmeyttä kierrätyslasista tehtyihin esineisiin tuovat korkki ja puu, joita Isotalo käyttää kansien ja alustojen materiaalina.
Isotalo elää työllään, mutta näkee yrityksensä Evolumin pikemminkin taiteellisena konseptina kuin liiketoimintana.
”Wittgenstein sanoi, että siitä, mistä ei voi puhua, on vaiettava. Olen samaa mieltä, mutta on muitakin tapoja kommunikoida kuin verbaalinen. Esimerkiksi tämä oma hommani on sanatonta kommunikointia maailman kanssa.”
Eettistä ja ekologista
Isotalon pojat syntyivät 1990-luvun alkupuolella. Jälkeläisten tulo maailmaan sai hänet miettimään eksistentiaalisia kysymyksiä.
”Kaikenlaisen kvanttimekaniikan pohtimisen kautta päädyin siihen, että olen olemassa ja nautin tietyistä asioista. Parasta, mitä lasteni eteen voin tehdä, on jättää mahdollisimman vähän jälkeä tähän maailmaan.”
Niinpä kierrätyslasi materiaalina onkin Isotalon statement kulutusta vastaan. Sellaisena voi nähdä myös tavarankuljetuspolkupyörän, jolla hän vuosikaudet kuljetti pulloja verstaalleen. Sittemmin voro vei kulkuvälineen.
Isotalo on pohdiskellut myös elämän tarkoitusta, ja löytänyt sille määritelmän.
”Täytyy elää kuten herrasmies, sivistyneesti ja empaattisesti. Sitä maailma eniten tarvitsee.”
Herrasmiehisyys ei kuitenkaan tartu ihmiseen yrittämällä. Pulloja keräillessään Isotalo tutustui muun muassa Helsingin Kalliossa sijaitsevan Vaasanaukion enemmän tai vähemmän ryvettyneeseen kantajengiin.
”Heistä moni käyttäytyi sivistyneesti. Herrasmiehen voikin löytää mistä vain. Kravatti kaulassa ei kerro vielä mitään”.
Voron vietyä pyörän Isotalo siirtyi potkulautaan, joka taas on joutunut väistymään lenkkeilyn tieltä. Huhtikuussa Wienin maratonille tähtäävä Isotalo kävelee töihin aina, mutta toisinaan hieman pidemmällekin, vaikkapa Vantaan Ikeaan. Askelia siivittää pieni kisa. ”Lyötiin vetoa, että vuosiluvun kunniaksi lenkkeillään 2011 kilometriä.”
Ekologisen ajattelun Isotalo arveleekin saaneensa kodinperintönä. Sota-ajan elänyt äiti säästi kananmunakennotkin. Vaihto-opiskelijana Tukholmassa nuori mies keksi mainion joulumyyjäisidean, pulloista tehdyt maljakot.
”Östermalmilla hienostorouvat tappelivat maljakoista, joiden tekijä oli juuri oppinut katkaisemaan lasia”, Isotalo hymähtää.
Raha ei ratkaise
Suomeen palattuaan Isotalo jatkoi pullojen työstämistä ja kauppa kävi niin, että valmistuminen viivästyi. Lopulta hän kyllästyi.
”1996 päätin luopua pullomateriaalista ja aloin kuumatyöstää lasia. 1996 minulla oli näyttely Tukholmassa. Kun 18 000 kruunua maksaneet teokset kävivät kaupaksi, ymmärsin, että tällähän voisi rikastua.”
Mutta raha ei tuonut nautintoa. Näyttelyihin Isotalo osallistuu edelleen, mutta nyt kierrätysesineillä. Viimeksi hänen töitään oli esillä lokakuussa Etelä-Koreassa.
”Raha ei ole koskaan merkinnyt minulle paljoa”, hän sanoo ja pysähtyy miettimään, miksi näin on.
”Ehkä syy on lapsuus hyvin toimeen tulevassa perheessä. Ei ole tarvinnut miettiä.”
Ja sittenkin, halusipa taloutta ajatella tai ei, se tunkeutuu kaikkialle.
”Totta kai sitä miettii, miten talouden sukellus vaikuttaa omiin töihini. Pelkkä työtilan vuokranmaksu edellyttää tuhannen esineen myyntiä. Sellainen pitää virkeänä”, taiteilija virnistää.
Juuri nyt hän saa kulttuurirahaston työskentelyapurahaa, josta nauttiminen on tänään paljon helpompaa kuin muutama vuosikymmen sitten.
”Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän apurahoista osaa riemuita. Sitä tietää, kuinka monta pulloa siihen rahaan on pilkottava ja että pilkkominen on pois luovasta työstä.
Ahneus ärsyttää
Vuonna 2009 Jukka Isotalo osallistui Tansaniassa Suomen ulkoministeriön tukemaan kolmiviikkoiseen työpajaan, jossa hän opetti polion sairastaneita miehiä kierrätyslasin työstämisessä. Yhdessä amerikkalaisen insinöörin kanssa hän rakensi öljytynnyreistä hiekkapuhalluskaapin ja vanhasta roinasta työstölaitteet.
Isotalo ei väitä mieltyneensä kaikkeen, mitä näki.
”Kyllähän länkkärit siellä elää omassa hyvin varakkaassa maailmassaan ikkunakaltereiden takana”, hän toteaa. Omatkin ennakkoluulot paljastuivat – ja hupenivat.
”Jonkinlainen Tarzan-mielikuva minullakin Afrikasta oli. Että länkkärit on jotenkin älykkäämpiä esimerkiksi. Se muuttui heti ensimmäisinä päivinä, kun huomasin, että me ollaan niin samanlaisia ja että samastuminen käy niin helposti.”
Varsin suuren vaikutuksen Isotaloon teki ikätoveri Frank, jolla oli hieman nuoremmat tytöt kuin Isotalon pojat ovat.
”Polion halvaannuttama Frank veivasi monena päivänä käsikäyttöisellä polkupyörällään pajalle, 40 kilometriä aamuin illoin. Se pisti asioita mittasuhteisiin.”
Isotalo myöntää, että talouden romahtaminen ei häntä hirveästi sureta.
”Puntit vain alkavat tasoittua. Me ollaan ryövätty muilta kaikki mahdollinen ja nyt on takaisinmaksun aika. En tietenkään toivo, että romahduksesta tulee niin totaalinen, että meidän lapsemme joutuvat näkemään nälkää”, hän sanoo.
Jos Isotalo päättäisi kehitysmäärärahat pompsahtaisivat kerralla. ”0,7 prosentin tavoite on naurettava. 17 sen pitäisi olla”, hän puuskahtaa.
Ihmisten ahneus ja kohtuuttomuus ovat saaneet Isotalon pohtimaan ekoterrorismia – tosin vain älyllisenä harjoituksena. Maapallon tulevaisuuden kannalta monet asiat tapahtuvat liian hitaasti tai jos ollenkaan. Hän miettiikin, onko jo kasvamassa ekoterrorismiin halukas ja kyvykäs sukupolvi. ”Rahoitustakin varmasti alkaa löytyä niille, jotka potkivat systeemiä vastaan.”
Isotalo ei kuvittele pelastavansa maailmaa pulloja taiteeksi kierrättämällä: ”Hyttysen pierun promillen verran tällä pullonpelastusprojektilla maailmaa säästyy, jos sitäkään.”
Tärkeintä on rakkaus
Jukka Isotalo ei epäröi määritellä sitäkään, mikä on tärkeintä maailmassa. Hän kertoo, miten viisivuotiaana tunsi olevansa jonkin todella suuren äärellä. Vuosi oli 1967 ja televisiossa soi The Beatles ja All you need is love. Siinä se oli.
”Kaikesta tärkeintä on rakkaus”, hän sanoo vakavasti. Rakkauden näyttäminen onkin isolle miehelle helppoa. Vaimonsa puheluun hän vastaa ”hei rakas” ja poikiaan hän sanoo halavaansa usein ja mielellään. Rakastaminen laajenee yli ihmissuhteiden.
”Kun rakastaa tarpeeksi, alkaa nähdä kauneutta kaikkialla.”
Oman kauneuskäsityksensä hän kertoo vuosien myötä muuttuneen. Enää kauneutta ei löydy vain skandinaavisen puristisissa esineissä.
”Kauneus liittyy myös etiikkaan, siihen, miten esine on tuotettu ja mitä sen tuottaminen on aiheuttanut maailmalle.”
Hän käyttää esimerkkinä kahta, äkkiseltään kaikkea muuta kuin perinteistä kauneutta huokuvaa harmaata pystiä, jotka törröttävät eräässä lasinkäsittelyyn liittyvässä koneessa.
”Tiedän, että voin kompostoida nuo sitten, kun niille ei ole enää käyttöä. Niiden kauneus piilee tarinassa.”
Iso, kiltti jätti sanoo myös osaavansa hermostua.
”Vääryyttä en siedä, silloin palaa käämi.”
Mutta vääryyttäkin on monenlaista ja moraalia voi pohtia monella tavalla.
”Jos eläisin Dar el Salaamilaisessa slummissa, voisin varmaan hellävaraisesti ryöstää jonkun.”