Helsingin Töölönlahdella kahvilan pöytään istuutuu tarmokas, mutta skeptinen nainen. Koko hänen elinikänsä Kolumbia on ollut sodassa. Noihin vuosiin mahtuu kaksitoista presidenttiä. Aika moni heistä on jo ehtinyt maalailla rauhaa.

”Viimeisimpänä rauhaa lupaili Àlvaro Uribe. Hän nimenomaan uhosi, että hänen tehtävänsä oli lopettaa sota Kolumbiassa. Eipä onnistunut kahdeksassa vuodessa”, María del Carmen Ramírez Sierra huokaisee.

Ramírez, 53, on maanviljelijä, yksinhuoltaja, kolminkertainen leski. Häneltä on tapettu sisällissodan taisteluissa kolme aviomiestä. Viimeisin aviomies ammuttiin pellolle kesken töiden vuonna 2003.

Lentokone on lennättänyt Ramírezin ensimmäistä kertaa Kolumbian rajojen ulkopuolelle. Hän on Suomessa Lähetysseuran kutsumana, kertomassa kotiseutunsa vaikeasta tilanteesta. Koti on Filipinasin kylässä keskellä Kolumbian aseellista konfliktia, militarisoidussa Araucan maakunnassa, lähellä Venezuelan rajaa.

Kuluneen päivän aikana hän on tavannut toimittajia, eri järjestöjen edustajia ja ulkoministeriön väkeä. Lounas on jäänyt väliin. Nytkin kelpaa pelkkä kahvi, syödä ehtii myöhemminkin.

”Lähes kaikki juttukaverini päivän aikana ovat olleet naisia. Kotona taatusti ihmetellään, kun kerron, kuinka päteviä täkäläiset naiset ovat. Te olette tehneet minuun vaikutuksen.”

Valtion hylkäämät

Ramírezilla ei ole juurikaan myönteistä kerrottavaa maansa tilanteesta. Ilman rauhaa mikään ei tule muuttumaan. Vain sitä hän toivoo.

”Ne, jotka käyvät vain Bogotassa, muissa suurissa kaupungeissa ja turistikohteissa, näkevät toisen todellisuuden”, hän muistuttaa.

Reilun 45 miljoonan asukkaan Kolumbiassa arvioidaan olevan jopa viisi miljoonaa sisäistä pakolaista. Se on yhdeksän prosenttia maan asukkaista, eli toiseksi eniten maailmassa Sudanin jälkeen.

Maan sisäisistä pakolaisista suurin osa elää äärimmäisessä köyhyydessä. Pakolaisten määrä on lisääntynyt eniten afrokolumbialaisten ja erityisesti pienten alkuperäiskansojen joukossa. Myös väestön tuloerot ovat suurimpia maailmassa.

Ramírezin kotiseutu Arauca on esimerkki hylätystä, oman onnensa varaan jätetystä alueesta, jonne valtiovalta ja valtion tuki eivät yllä.

”Ainut merkki valtion olemassaolosta ovat kylien keskustoissa ja teiden varsilla päivystävät armeijan sotilaat”, Ramírez sanoo.

”Ja keitä he suojelevat? Eivät meitä viljelijöitä ainakaan, pah. Tietenkin öljy-yhtiöiden omistajia.”

Aseellisen konfliktin ohella maakuntaa ravistelevat ja runtelevat juuri monikansalliset öljy-yhtiöt. Jalostamoiden tieltä on tuhottu viljelymaata. Maataloustuotteiden kuljettamista varten rakennetuilla teillä jyräävät nyt öljyä kuljettavat rekat. Öljyn jalostamisessa käytetyt kemikaalit saastuttavat alueen pohjavesistöä ja maaperää sekä sairastuttavat ihmisiä.

”Araucassa intiaanit ovat järjestäneet mielenosoituksia ja tiesulkuja öljy-yhtiöitä vastaan. Rekkaliikenne on saatu pysäytettyä monta kertaa”, hän iloitsee.

Siemeniä omaksi turvaksi

Laudasta ja palmunlehvistä rakennetussa mökissä asuva Ramírez viljelee riisiä. Jos sääolosuhteet ovat suotuisat, kyläläiset voivat hyvin. Jos talvi on erityisen sateinen ja rankka, tulvat pilaavat sadon. Näin kävi viime vuonna. Riisi on kuitenkin siitä kiitollinen kasvi, että siitä voi saada neljäkin satoa vuodessa.

Suomen Lähetysseuran tuella kylään on saatu kaksi myllyä. Kylässä on myös ryhdytty kasvattamaan kalaa. Lahjoituksena on saatu kaksi kalanjalostusallasta.

Kokaviljelmiä Araucassa on Ramírezin mukaan enää vähän. Ilmiannot ja kansainvälinen puuttuminen ovat näkyneet käytännössä. Niin kuin muuallakin Kolumbiassa, Araucassa on toteutettu aiempina vuosina myös ilmasta käsin tehtäviä kokaviljelmien myrkytyksiä. Niiden ikävä puoli on se, että kaikki muukin alle jäävä sato tuhoutuu.

Nyt Araucan viljelijät haaveilevat omasta siemenpankista, luonnonmukaisista siemenistä, yhteisön omaksi turvaksi, myöhemmin myös myyntiin. Suunnitelmissa on alkaa viljellä riisin ja maissin ohella sokeriruokoa.

”Mitä useampia kasveja viljelemme, sitä paremmin turvaamme oman ravinnon saantimme.”

Naisten arjen taistelu

Ramírez edustaa alueensa pienviljelijöiden liikettä ACA:ta ja vetää Araucassa useita rauhantyö- ja ihmisoikeushankkeita. Lisäksi hän on Araucan naisjärjestön Filipinasin komitean varapuheenjohtaja.

”Naiset ovat haavoittuvia joka elämän alueella. Naisten taistelu on arjen taistelua”, hän sanoo. ”Se on työtä hengissä pysymiseksi.”

Ramírezilla on kolme lasta. Yksi tyttäristä on kuollut, ja tämän kolme orvoksi jäänyttä lasta ovat nyt isoäidin kasvatettavana.

Ramírez sanoo itse olevansa onnekas, itsenäinen nainen. Tämä tarkoittaa sitä, että kukaan hänen miehistään ei ole kieltänyt häneltä työntekoa. Paitsi työskennellä, hän on saanut osallistua yhteisönsä kehittämiseen.

”Miehet Araucassa ovat yleensä sovinisteja ja väkivaltaisia. Aseellisen konfliktin lisäksi perheväkivalta on yleistä.”

Viime vuonna araucalainen ihmisoikeusjärjestö Obsar tilastoi maakunnassa 216 aseellista välikohtausta.

”Hirmuinen määrä miehiä on vankilassa. Monet menevät sekaisin siellä. Varsinkin ne, jotka on tuomittu väärin perustein. Psyyke ei kestä sellaista. Monessa kodissa nainen kannattelee koko perhettä, tekee sekä miehen että naisen työt.”

Vahvat, vapaat naiset

Ramírez sanoo välittävänsä kotona viestiä erityisesti yhteisönsä naisille.

”Tahdon, että tyttärentyttäreni saavat koulutuksen ja pääsevät toteuttamaan itseään myös ammatillisesti.”

Naisten itsenäisyys, vapautuneisuus ja koulutustaso kiinnostavat ensi kertaa kotimaansa ulkopuolella vierailevaa Ramírezia. Helsingin Tokoinrannassa hän seuraa kahta puiston penkillä keskustelevaa trendikästä nuorta naista ja epäilee heitä varovasti lesboiksi.

Keskustelemme vaihtoehtokulttuureista, ja kuinka se näkyy katutasossa. Ihmiset Suomessa ja Euroopassa ilmentävät persoonaansa huomattavasti rohkeammin kuin Ramírezin kotiseudulla. Euroopassa ulkonäkö ja pukeutumistyyli eivät aina paljasta ihmisen seksuaalista suuntautuneisuutta.

”Ja onhan se myös ihmisoikeuskysymys. Kaikilla on oikeus olla sellaisia, kuin ovat”, Ramírez toteaa.