K aksi kukkoa tuodaan kehään. Toinen kävelee pois ja nokkii maata, toinen jää seisomaan paikalleen. Kun mitään ei tapahdu, molemmat nostetaan ilmaan ja sysätään päät yhteen. Yhtäkkiä tilanne kiihtyy, höyheniä lentää ja kukkojen jalkoihin laitetut terät kimaltelevat.
Hetkessä kaikki on ohi. Toinen kukko makaa elottomana maassa. Voittaja kannetaan pois.
Siinäkö kaikki? Tämäkö laji saa filippiiniläisten sydämet lyömään lujaa? Ja tämäkö herättää monessa toivoa tulevaisuudesta?
Lempiajanviettoa rauhaa rakastaville
Ulkopuolisen saattaa alussa olla vaikea saada kukkotappelusta, sabongista, mitään tolkkua. Ennakkokäsitykset lajista kannattaa kuitenkin jättää kotiin: verilöylyä ja raakaa julmuutta on turha etsiä.
Muutamasta sekunnista kymmeneen minuuttiin kestävien otteluiden välissä tunteet kiihtyvät ja melutaso nousee sietämättömäksi. Silti kyse ei ole verenhimosta.
”Me filippiiniläiset olemme hyvin rauhallista kansaa”, vakuuttaa ottelua katsomaan tullut Herbert Eusebio. ”Joku pahe täytyy jokaisella olla, ja minulla se on vedonlyönti kukkotappeluissa.”
Seuraavaan otteluun on pari minuuttia aikaa. Yleisössä joka toinen huitoo ja huutaa kurkku suorana. Nuoret miehet univormuissaan antavat käsimerkkejä kuin pörssimeklarit.
”Heitä sanotaan Kristoiksi, Kristuksiksi, koska he seisovat aina kädet levällään”, Eusebio selittää. ”He ottavat vetoja vastaan.”
Kun vedonlyöntiin on näin vähän aikaa, Kriston täytyy olla aika taitava. Mitään muistiinpanoja ei tehdä eikä panoksia kerätä. Jokaisen vedon pitää pysyä muistissa ottelun ajan. Kun ottelu on ohi, raha vaihtaa omistajaa tiuhaan tahtiin ja kaikki voitot on maksettu sekunneissa.
”Areenat ovat ehkä ainoa paikka, jossa toisiin ihmisiin voi luottaa täysin. On kunnia-asia maksaa hävityt rahat pois, vaikka mitään todisteita vedosta ei ole. Rehellisyys on jokaisen sabungeron, lajin arvostajan, ehdoton vaatimus”, Eusebio sanoo. Ottelun alkaessa areena hiljenee niin, että vierustoverin hengityksenkin kuulee.
Sankareiden sairaalat
Kulissien takana, areenan takahuoneissa, on toisenlainen meininki. Sisään tullessaan kukkojen omistajat siirtyvät isoon ja valoisaan huoneeseen, jossa lintujen jalkoihin kiinnitetään värikkäillä nauhoilla pitkät terät. Omistajat silittävät lemmikkejään lempeästi: tämä saattaa olla viimeinen yhteinen hetki.
Työ vaatii tarkkuutta; pienikin virhe terän asennossa voi pilata monien kuukausien valmistautumisen. Lopuksi terän päälle laitetaan vielä suojakotelo, joka poistetaan vasta kehässä.
Toisissa huoneissa näky ei ole niin juhlallinen: kun kukot pääsevät kehästä, useampi tarvitsee lääkärin hoitoa. Voittajankin osa saattaa olla raskas. Takahuoneen ”kukkosairaalassa” elossa selvinneet leikataan, pumpataan täyteen antibiootteja, haavat ommellaan kiinni. Sitten sankari pääsee kotiin toipumaan.
Kukkotohtorin palvelut maksavat vain pari euroa, mutta koska asiakkaita on niin paljon, lääkärit ansaitsevat hyvin. La Loma, niin kuin moni muukin iso areena, työllistää useita eläinlääkäreitä, niin päteviä kuin itseoppineita.
”Areenoilla näkee paljon kouluttamattomia kukkolääkäreitä. Olen kuitenkin yllättynyt, että lääkärin taidot välittyvät isiltä pojille niinkin hyvin”, eläinlääkäri Paul John Lim Tolentino sanoo.
Maassa on parisenkymmentä tappelukukkoihin erikoistunutta eläinlääkäriä. Usein kukkosairaalat pyörivät yhden perheen voimin, jolloin koko perheen elanto on kiinni areenassa.
Elinehto ja egon jatke
Moni filippiiniläinen perhe saa lisäansioita tappelukukoista. Kukkoja näkee talojen pihoilla kaikkialla. Koiran kasvattajien tapaan myös kukkojen kasvattajilla on omat luokituksensa ja arvojärjestyksensä. Jokainen voitettu ottelu nostaa omistajan arvoa.
Kukkoja kantavia miehiä näkee niin suurten areenojen läheisyydessä kuin pikkukylien kaduillakin. Kukko tuntuu olevan monelle egon jatke.
Väittävät omistajat mitä tahansa, kukon todellista arvoa on mahdoton tietää. Mikään taho ei pidä voitetuista kukkotappeluista kirjaa.
”Kokenut kasvattaja erottaa kyllä voittajan”, sanoo kukkojen jalostukselle omistautunut Maki Rebueno.
”Jotkut jopa seuraavat tiettyä lintua kehästä toiseen ja ostavat sen vasta sitten. Olen kuullut jonkun kukon voittaneen jopa kaksikymmentä ottelua, ja sen kyllä uskoi kun näki sen kukon! Mutta jo kolmesta viiteen voittoakin on hyvä. Niin linnun ostanut saa rahansa takaisin moninkertaisena.”
Harva kukko pääsee nauttimaan leppoisasta vanhuudesta. Suosikit ovat himoittuja missä iässä tahansa.
”Vaikka omistaja haluaisikin päästää kukkonsa viettämään eläkepäiviään takapihalle, kukkovarkaat vievät sen”, Rebueno sanoo.
Kauneussalonkeja kukoille
Kukkobisneksessä ei ole kyse pikkurahoista. Alan liikevaihto on viime vuosina noussut miljardiin euroon vuodessa.
Tavallinen filippiiniläinen tuskin lyö vetoa isolla summalla. Viisisataa pesoakin, noin yhdeksän euroa, on paljon rahaa. Samalla rahalla saa halvemman kukon, mutta voittajista maksetaan jopa 15 000–20 000 pesoa eli 270–370 euroa. Suurten sabong-tapahtumien aikana katsomossa näkee ministereitä ja julkisuuden henkilöitä. Silloin panoksetkin nousevat satoihin tuhansiin pesoihin.
15 000 pesoa on jo hyvä kuukausipalkka, köyhille tähtitieteellinen summa. Tappelukukkoihin jaksetaan säästää ja sijoittaa siinä toivossa, että lintu nostaa omistajansa pois köyhyydestä.
Rahan meno ei lopu linnun hankintaan. Jotta kukko pysyisi parhaassa mahdollisessa kunnossa, siitä huolehditaan kuin olympialupauksesta. Ruoaksi kelpaa vain paras, vitamiineista ei säästetä ja ulkonäkökin on tärkeä.
”Ulkonäkö on se, minkä perusteella moni lyö vetoa areenalla”, paljastaa vedonlyöjä Ton Mangubat. ”Kukoille on jopa omia kauneussalonkeja. Uskokaa pois, kukoista pidetään parempaa huolta kuin omasta vaimosta!”
Rahaa hautajaisia varten
Juuri kukoista huolehtiminen on se asia, mihin jokainen filippiiniläinen vetoaa kuullessaan ulkomaalaisten pitävän lajia eläinrääkkäyksenä.
Kyllä, kukkotappelua voi sanoa maan kansallisurheiluksi. Kyllä, se yhdistää kansaa: samalla katsomon penkillä voi istua maan pääministeri ja köyhä kalastaja.
Mutta tärkein argumentti on se, että tappelukukon on kuulemma myös hyvä olla.
”Linnun pitää olla loistokunnossa myös psyykkisesti”, kirjoittaa sabong-sivustolla fani nimeltä Manny.
”Tappelukukon elämä alkaa siitä, kun se jalostetaan parhaista vanhemmista. Sen sukulinja voi olla satoja vuosia vanha. Tätä kukkoa hemmotellaan kaksi vuotta, vasta siinä iässä se on valmis kehään. Jos kukolla on hyvät geenit, se saa oman kanaparven, ja viettää haaremissaan onnelliset päivät. Ja kun kuolee, se kuolee kuin sankari, sekunneissa.”
Varsinkin köyhissä maaseutukylissä sabong on saanut uuden merkityksen: sen avulla kerätään rahaa hautajaisiin. Kun kyläläinen kuolee, lupa viranomaisilta heruu ilmaiseksi koko muutaman päivän kestävien hautajaisten ajaksi. Voittorahoista noin kymmenes annetaan hautajaismenojen kattamiseksi.
Käytäntö on köyhien keskuudessa niin yleinen, että kukkotappelun avulla saaduille hautajaisrahoille on oma termi, soltada. Sana tappeluiden järjestämisestä leviää nopeasti, ja paikalle saavutaan kaukaisimmistakin kylistä, vaikkei vainaja olisikaan tuttu.
Se, mikä monen ulkomaalaisen mielestä on eläinrääkkäystä ja julmaa viihdettä, näyttää olevan kiinteä osa filippiiniläisten elämää. Niin suuri on lajin taloudellinen, kulttuurinen ja sosiaalinen rooli, että eläinaktivistien vetoomukset lajin kieltämiseksi tulevat Filippiineissä pitkään kaikumaan kuuroille korville.