Afrikassa eletään muutosten aikaa. Pohjois-Afrikan vallankumousaallon toivotaan levittävän poliittista aktivoitumista muuallekin Afrikkaan.

Afrikan johtajat tekevät kaikkensa estääkseen vallankumouksen leviämisen. He seuraavat tarkkaavaisina, miten mellakoista selvitään.

Monet Saharan etelänpuoleisen Afrikan hallituksista eivät tee paljoakaan vähentääkseen taloudellista ja sosiaa­lista kuilua. Kansalaisten kehnot elinolosuhteet ja puolueiden keskinäinen valtataistelu ovat ajaneet yhteiskuntarauhan tulenarkaan tilaan jopa Tansaniassa, Malawissa ja Sambiassa.

Tavalliset afrikkalaiset eivät ole saaneet kokea positiivista muutosta sen koommin äänestämällä kuin kapinallisten ryhmien välityksellä. Tästä ovat esimerkkinä veriset yhteenotot Kongon Demokraattisessa Tasavallassa, Etelä-Sudanissa, Burundissa ja Ruandassa.

Enemmistön elämä maaseudulla ja köyhillä kaupunkialueilla on epäinhimillistä. Ihmisten kärsivällisyys on venytetty äärimmilleen. On vain ajan kysymys, milloin pettymys purkautuu.

Vaikuttaakin siltä, että afrikkalaisten on itse toteutettava muutos parempaan vuosikausia kestäneen sorron jälkeen. Poliittiset ja sotilaalliset toimet näyttävät vain toistavan entisten vallanpitäjien ongelmia.

Sama joukkovoima, joka arabimaissa aktivoitui sosiaalisen median kautta, näkyy nyt liikehdintänä afrikkalaisten yliopistojen kampuksilla. Monen mielestä parhaat voimat muutoksen käynnistämiseen löytyvät juuri yliopisto-opiskelijoilta ja -opettajilta. Useissa maissa he ovat muodostuneet poliittisten vallankumousten alullepanijoiksi.

Tansaniassa koettiin äskettäin maanlaajuinen protesti, kun lääkärit menivät kahdeksi viikoksi lakkoon ja jättivät tuhansia ilman hoitoa.

Kapinajoukkojen ja poliittisten puolueiden tilalle onkin syntynyt asetelma, jossa lääkärit, opettajat ja sairaanhoitajat alkavat vaatia muutosta. Lakoista koituu hankaluuksia tavallisten ihmisten arkeen. Tämä saa ihmiset tukemaan lakkoilijoiden vaatimuksia ja näin paine hallituksia kohtaan kasvaa.

Liikehdintä useissa Afrikan maissa antaa opetuksen Afrikan Unionille. Sen sijaan, että keskitytään itsekkäisiin poliittisiin pyrkimyksiin ja uusliberalistisen agendan toteuttamiseen, toiminta tulee keskittää tavallisten kansalaisten elinolosuhteiden parantamiseen.