Tekemällä sitä, mitä on halunnutkin tehdä, Elina Vuola on päätynyt juuri siihen, missä haluaakin olla.
Mutta mistä hän tulee?
Kepan tuore puheenjohtaja Elina Vuola syntyi Porissa papin perheeseen. Ylioppilastutkinnon suoritettuaan hän muutti Helsinkiin ja alkoi opiskella teologisessa tiedekunnassa.
Vuosi oli 1979. Äärivasemmistolainen taistolaisuus alkoi opiskelevan nuorison keskuudessa olla auttamattomasti passé. Nuori energia etsi uutta purkautumisväylää ja keväällä, vähän ennen Vuolan ylioppilasjuhlia luonnonsuojelijat olivat kytkeneet Koijärvellä itsensä kettingeillä puskutraktoreihin. Barrikadeille ei enää noustu työväen vaan luonnon puolesta.
Elina Vuolalle ympäristöaktivismi sopi mainiosti. Hän oli kiinnostunut sekä luonnosta että yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, joten ensimmäisen tuntumansa politiikkaan hän sai orastavassa ympäristöliikkeessä.
Vaihto-oppilasvuotenaan hän oli sitä paitsi päässyt isäntäperheen tyttären välityksellä kurkistamaan Saksan huomattavasti Suomea radikaalimpaan ja laajempaan ympäristöliikkeeseen.
”Olin luontoharrastaja ja harkitsin myös biologian opintoja. Näin humanistisesta taustasta tulevalle luonnontiede tuntui ehkä kuitenkin liian vieraalta”, hän pohtii.
Varman päällä ei ollut pääaine teologiakaan. Välillä Vuola pohti valintaansa ja opiskeli muun muassa taidehistoriaa ja kansainvälistä politiikkaa. Myös kehitysmaatutkimusta sen vähän, mikä mahdollista oli. Ja palasi takaisin teologian opintoihinsa.
”En tuntenut kutsumusta kirkon hommiin, mutta teologinen tiedekunta tarjosi yleissivistävän koulutuksen. Siksi sen nykyäänkin valitsee moni niin sanottu second career -opiskelija.”
Ei Vuolalla varsinaista kutsumusta yliopistourallekaan ollut, vaikka hänen työhuoneensa sijaitseekin nyt samaisessa Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Siitä huolimatta hän vaikuttaa sangen tyytyväiseltä.
Paljon on tultu tehtyä.
Vapautuksen teologiaa
Ensinnäkin se ympäristöliike.
”Hakeuduin Helsinkiin tultuani aktiivisesti yhteiskunnallisiin liikkeisiin. Silloin Hietaniemenkadulla oli Ympäristökeskus, jossa toimi muun muassa Prosenttiliike”, Elina Vuola kertoo.
Prosenttiliikkeen, eräänlaisen proto-Kepan, piirit olivat pienet. Niihin kuului nais-, ympäristö-, rauhan- ja kehitysmaa-aktivisteja, monet kuuluivat jokaiseen mainittuun ryhmään. Vuola osallistui Suomussalmella 1980-luvun puolivälissä Maan puolustusleirille, jossa hahmoteltiin vihreää aatetta,ruohonjuuritoimintaa ja yhteistyötä eri liikkeiden välillä.
Pohjimmiltaan hän kuului kuitenkin heihin, joille yksi aktivismin alue ei riittänyt. Vuola kiinnostui kehitysmaista – sytyttyään Salvadorille, jossa ihmisoikeudet olivat heikoissa kantimissa – ja naistutkimuksesta.
Ensimmäisen matkansa Latinalaiseen Amerikkaan hän teki reppumatkaajana.
”Opettelin espanjan kielen, ja vuodesta 1986 saakka aloin tehdä lehtijuttuja free lance -toimittajana suomalaisiin lehtiin. Keski-Amerikan tapahtumia uutisoitiin, mutta kunnon taustajuttuja ei näkynyt. Muun muassa Suomen Kuvalehti oli minulle tuohon aikaan merkittävä tulonlähde.”
Jo ennen ensimmäistä reissua Vuola oli tehnyt gradunsa feministiteologiasta. Latinalaisessa Amerikassa matkustaessaan hän kiinnostui vapautuksen teologiasta, jonka keskeinen lähtökohta on köyhien asettaminen etusijalle kaikessa kirkon elämässä, yhteiskuntakritiikki uskonnon kielellä.
Väitöskirjassaan hän yhdisti kiinnostuksen kohteensa. Se käsitteli vapautuksen teologian ja feministiteologian metodologisia yhteneväisyyksiä ja eroja.
”Sain ensimmäisellä hakemuksella kolmivuotisen apurahan jatko-opiskeluun ulkomailla. Hakemus ei ehkä ollut maailman paras, mutta tutkimusalue oli aivan uusi ja siksi sitä kai tuettiin. Olin ensin Yhdysvalloissa ja sitten Costa Ricassa.”
Hän kertoo, että väitöskirjaa tehdessä 1990-luvulla costaricalaisessa vapautuksen teologian tutkimuslaitos DEI:ssä (Departamento Ecuménico de Investigaciones) tutuksi tulleet kollegat ovat rakkaita edelleen.
Ei pelkkää teoriaa
Tosiasiassa Vuolaa ei tietenkään voi moittia liiasta teoreettisuudesta. Akateemisen uransa lisäksi hän on ehtinyt työskennellä 1980-luvulla kansalaisjärjestöissä Suomessa ja johtaa kahviprikaateja Nicaraguassa. Kirjoittaa kirjan vapautuksen teologiasta (Köyhien jumala 1991) ja Neitsyt Marian merkityksestä (Jumalainen nainen 2010). Muun muassa.
Kaiken kirjaaminen tekisi jutusta luettelon. Parempi vain todeta, että Elina Vuola on tutustunut Latinalaiseen Amerikkaan, feminismiin, vapautuksen teologiaan ja näiden yhdistelmiin perinpohjin ja monella tasolla.
Erityinen suhde hänelle kehittyi Nicaraguaan.
1980-luvun Latinalaisen Amerikan yhteiskuntien yleisilme oli autoritaarinen, vaikka elettiinkin diktatuurien jälkeistä demokratian aikaa. Nicaraguassa sandinistit olivat juuri tehneet vallankumouksen ja häätäneet diktaattori Somozan. Sosiaaliset uudistukset nostivat köyhien elintasoa ja lukutaitokampanjat sivistivät kansaa. Ennen kaikkea maassa eli voimakas usko tulevaisuuteen.
Tuolloin maata johti Daniel Ortega juhlittuna vallankumousjohtajana. Hiljakkoin sama mies käytännössä säilytti vallan itsellään diktaattorin ottein.
”Suoraan sanoen surullista nähtävää, mutta tutkija minussa ei silti ole varsinaisesti yllättynyt.
Kyseessä on pitkä perinne Latinalaisessa Amerikassa, vallanhaluisten miesten maailmassa, johon kuuluu häikäilemätön vallankäyttö, oman edun tavoittelu ja demokratian ohittaminen”, Elina Vuola sanoo.
Feminismin viisaus palautettava
Sankarit katoavat, mutta asia pysyy. Vuola toteaa, että alkuperäisten sandinistien periaatteet hän voi allekirjoittaa edelleen. Käytännössä esimerkiksi naisten tarpeet ovat jääneet toissijaisiksi. Sellaisiksi ne jäivät jo 1980-luvulla.
”Sen vuoksi feministiset naisryhmät alkoivat ottaa etäisyyttä sandinisteihin. Ei ole sattumaa, että naisten oikeuksia on sumeilematta poljettu 2000-luvullakin.”
Esimerkiksi Nicaraguan aborttilainsäädäntö on mennyt köyhien naisten näkökulmasta vain huonompaan suuntaan.
”Sandinistijohtajat eivät 1980-luvullakaan nähneet asiassa ongelmaa, vaikka maan äitiyskuolleisuustilastot olivat alueen korkeimpia. Eivätkä he halunneet ärsyttää katolista kirkkoa. Hinnan autoritaaristen johtajien ja katolisen kirkon johdon veljeilystä maksavat köyhät naiset.”
Latinalaisen Amerikan maiden voimakas naisliike on pitänyt kirkkoa arkkivihollisenaan. Feministien tapa julistaa katolinen kirkko viholliseksi ei kuitenkaan puhuttele kaikkia naisia.
”Latinalaisamerikkalaiset vapautuksen ja feministiteologit ovat sillanrakentajan asemassa, jos niin haluavat. He voivat luoda uudenlaista seksuaalietiikkaa asettumatta kirkon ulkopuolelle. ”
Myös vapautuksen teologia sivuuttaa aborttikysymyksen, vaikka sen piiristä muuten kritisoidaan voimakkaasti katolista kirkkoa. Kun lisääntymisterveys on heikko, kyseessä on nimenomaan köyhien naisten kipeä ongelma.
”Tässä kysymyksessä riittää, että katsoo, mihin naiset kuolevat.”
Vuolan mielestä feminismille pitää palauttaa sen syvä ja viisas alkuperäinen merkitys. Hän luettelee joukon parannuksia, joita feminismistä on koitunut: sosiaaliturva, alhainen äiti- ja lapsikuolleisuus sekä lainsäädäntö, joka tukee naisten mahdollisuuksia yhdistää työssäkäynti ja äitiys ja samalla miesten vapautta perheen ainoan elättäjän roolista
Vuola muistuttaa vielä, että tilastot osoittavat, että siellä missä naiset ovat koulutettuja, osallistuvat yhteiskuntaelämään ja päätöksentekoon sekä voivat itse päättää lisääntymisestään, koko perheen hyvinvointi kohenee.
Oikeissa paikoissa
Tällä hetkellä Elina Vuola kokee siis olevansa oikealla paikalla sekä yliopistossa että Kepan puheenjohtajana.
Vapautuksen teologiassa nuorta Vuolaa kiehtoivat uskonnon ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen kietoutuminen yhteen. Samat asiat kiinnostavat myös nykyopiskelijoita, joita Vuola vuorostaan opettaa.
”Haluan olla sellainen opettaja, jollaisen olisin itse halunnut”, hän sanoo.
”Saan opettaa osaamiani asioita kuten globaalin etelän ja uskontodialogin kysymyksiä, kehityksen ja uskonnon suhdetta sekä vapautuksen teologiaa ja sukupuolen kysymyksiä.”
Opiskelijoiden ikuisiin ”mitä minusta tulee” -pohdintoihin Vuolalla on tarjolla viisas vastaus: ”Tee sitä, mitä haluat tehdä.” Saman viestin hän kertoo välittyneen vierailta, joita hän kutsui Latinalaisen Amerikan tutkimuksen työelämäkurssille kertomaan, mitä Latinalaiseen Amerikkaan opintonsa suunnannut voi työkseen tehdä.
Kepan puheenjohtajaksi Vuolaa pyydettiin jo neljä vuotta sitten, mutta silloin meneillään oli liikaa muuta tärkeää tekemistä. Nyt kun aika on kypsä, puheenjohtajuus on miellyttävä tehtävä.
”En hallitse koko substanssia, enkä voisikaan. Suomessa ei kuitenkaan ole toista tahoa, jolla olisi Kepan kaltainen laaja ja monipuolinen asiantuntemus etelän kysymyksissä.”
Suuri osa Kepan ymmärryksestä on sen jäsenjärjestöillä, joilla on sekä spesifiä tietoa että eri toimintoihin liittyvää osaamista. Elina Vuola toivookin, että jäsenjärjestöjen osaamista hyödynnettäisiin entistä enemmän ja tiedon virrat Kepassa kulkisivat kahdensuuntaisesti.
”Kepan puheenjohtajana ajattelen, että saan edustaa ainutlaatuista osaa suomalaisesta kansalaisyhteiskunnasta. Vastaavaa määrää asiantuntemusta ei millään muulla kattojärjestöllä Suomessa ole.”
Yksi Kepan yhteiskunnallisista tehtävistä on vaikuttaa Suomen asenneilmapiiriin.
”Muistuttaa, millaisessa maailmassa me eletään.”
Se maailma on globaali kokonaisuus, jossa Suomi on mukana, halusi tai ei.
Tyhmintä mitä Vuolan mielestä voitaisiin tehdä, olisi sisäänpäin kääntyminen, erilaisuuden torjuminen ja globalisaation näkeminen vain talouden kautta.
”Se olisi paitsi tyhmää, myös mahdotonta. Kepa edustaa Suomessa ihmisten globalisaatiota.”