Kanadalainen psykiatrian professori ja Transcultural Psychiatry -lehden päätoimittaja Laurence J. Kirmayerin kutsuu voodoon ihmiskäsitystä kosmosentriseksi. Ihmiset kokevat riippuvuutta luonnosta ja toisista ihmisistä, mutta heidän arjessaan myllertävät myös suvun vainajien ja afrikkalaisten esi-isien henget.
Haitilaisten terveys – erityisesti mielenterveys – perustuu suhteiden harmoniaan. Näkyvää ympäristöä on kohdeltava kunnioittavasti ja henkiä palveltava asiaan paneutuvasti.
”Voodoon harjoittaja saattaa pirskottaa rommia lattialle henkien iloksi ennen kuin nauttii sitä itse”, voodoo-kulttuureihin perehtynyt ja niiden piirissä elänyt toimittaja Sinikka Tarvainen kertoo.
Tämä voodoosta peräisin oleva tapa on levinnyt laajalle Karibian alueelle, erityisesti Kuubaan.
Ihmiset kuljettavat arjessaan tapoja, joiden alkuperää ei sen kummemmin edes liitetä voodoohon.
Tärkein henkien palvelemisen muoto on voodoo-seremonia.
Länsimaissa seremonioita kuvataan päihdyttävinä taiteellisina kokonaisuuksina, joissa improvisaatiolla on merkittävä rooli. Niihin kuuluu rummutusta, laulua ja tanssia. Eläimiä uhrataan ja niiden lihaa – joskus vertakin – nautitaan. Ihmiset huudahtelevat, nauravat ja itkevät.
Tarvaisen kokemuksen mukaan suuret seremoniat huipentuvat usein transsiin. Joku hengistä laskeutuu meedioon ja ottaa tämän ruumiin ratsukseen. Henki elehtii luonteenlaatunsa mukaan vienosti, rajusti tai rivosti.
”Henki voi tarjoilla ihmisille ohjeita ja neuvoja, mutta toisinaan se myös toruu ja sättii heitä, arvostelee valtaapitäviä ja paljastaa perheiden salaisuuksia”, Tarvainen kertoo.
Terapeuttinen voodoo
Mielentilat ja käytös, jotka länsimaissa on diagnosoitu psykoottisiksi, on Haitissa saatettu Laurence J. Kirmayerin mukaan tulkita jumalallisiksi. Kroonisesti oireilevia ei pyritä parantamaan, vaan heille saatetaan tarjota yhteisössä arvostettu tehtävä. Skitsofreenikko voi edetä tunnustetuksi meedioksi tai jopa papiksi, jonka tehtävänä on ottaa jumala vastaan, kun tämä haluaa materialisoitua.
Henkipossessio ei läheskään aina viittaa mielenterveydellisiin ongelmiin, mutta Tarvaisen mukaan lukuisat papit ovat kertoneet ihmisen saaneen rauhan initiaation myötä. Usein pappeus kulkee myös suvussa, samoin kuin mielen sairaudetkin.
Mikäli psyykkiset oireet tuottavat haitilaiselle kärsimystä eikä niille löydetä kulttuurisesti hyväksyttävää tulkintaa, sairastunut ja hänen lähipiirinsä kääntävät katseensa todennäköisesti henkimaailmaan. Rankaisevatko jumalat heitä laiminlyönneistä? Vai ovatko vihamiehet turvautuneet mustaan magiaan?
Voittaakseen henkiä puolelleen sairastunut osallistuu Kirmayerin mukaan seremonioihin tai hakeutuu papin tai meedion vastaanotolle, joka tekee diagnostisia ja tervehdyttäviä rituaaleja. Papit ja meediot tarjoavat käytännön ohjeita ja kehottavat potilastaan esimerkiksi keräämään yrttejä tai tekemään pyhiinvaelluksen.
Kanadanhaitilaisen etnopsykiatrin Frantz Raphaëlin mukaan monet voodoo-kulttuurin käytännöt ovat länsimaisittainkin tarkastellen tervehdyttäviä. Vahva yhteisöllisyys, osallistuminen ja luottamus henkiin edistävät potilaan toipumista. Seremoniat muistuttavat musiikki- ja tanssiterapiaa tai hypnoosia.
”Transsissa ihminen saa mahdollisuuden vapaaseen, estottomaan, terapeuttiseen puheeseen”, Raphaël sanoo.
Osa voodoo-yhteisöjen reaktiomalleista herättää kuitenkin kritiikkiä länsimaisten psykiatrien keskuudessa. Haitilainen saattaa vastata epäilemäänsä noituuteen samalla mitalla, mikä ruokkii keskinäisen epäluulon ilmapiiriä.
Mieleltään sairastuneen leimaaminenkaan ei ole Haitissa tavatonta. Jos oireet ovat rajuja, eivätkä riitit tehoa, henkilö voi menettää pysyvästi yhteisönsä luottamuksen. Pahimmassa tapauksessa häntä pidetään zombina – elävänä kuolleena, ruumiina vailla sielua.
Silta psykiatrian ja voodoon välille
Virallinen mielenterveyssektori on Haitissa perinteisesti rajoittunut kahteen heikosti toimivaan sairaalaan ja muutamaan kymmeneen henkilöön. Psykologian professori Yves Lecomten mukaan kiinnostus alaa kohtaan on lisääntynyt räjähdysmäisesti tammikuun 2010 maanjäristyksen jälkeen.
Haitin hallitus on puhunut ensimmäistä kertaa mielenterveystyön puolesta, lukuisat kansalaisjärjestöt ovat alkaneet tarjota psykososiaalisia palveluja ja alan toimijat verkostoituvat.
”Mielenterveyteen halutaan panostaa, koska erityisesti traumaperäisten häiriöiden uskotaan lisääntyneen. Post-traumaattiset oireet ovat tosin vaivanneet haitilaisia ennenkin, koska väkivalta on suorastaan maan tapa”, paikallinen psykiatri Jeanne Philippe sanoo.
Frantz Raphaël korostaa, että saamastaan huomiosta huolimatta virallisen mielenterveyssektorin resurssit ovat Haitissa edelleen niukat. Rutiköyhässä maassa paikallisyhteisöjen ja perinnelääkäreiden voimavarat olisi nyt syytä tunnistaa ja heidät olisi kutsuttava osaksi uutta verkostoa.
”Esimerkiksi maanjäristyksen yhteydessä omaisensa joukkohautaan menettäneet, ahdistuneet tai masentuneet ihmiset näyttävät hyötyvän siitä, että pappi tai meedio ottaa yhteyttä vainajan henkeen”, Raphaël toteaa.
Laurence J. Kirmayer toivoo, että perinnelääkärit toimisivat jatkossa myös länsimaisen psykiatrian konsultteina. He pystyvät selittämään potilaiden käyttämiä uskonnollisia kielikuvia, jotta esimerkiksi kuvausta transseista ei tulkita virheellisesti skitsofreniaksi. Lisäksi he voivat rohkaista potilaita luottamaan länsimaisiin ammatinharjoittajiin.
”Tavoitteenamme on rakentaa silta länsimaisen psykiatrian ja kreolilääketieteen välille”, Frantz Raphaël kiteyttää heinäkuussa 2011 Port-au-Princeen kokoontuneiden johtavien mielenterveysvaikuttajien näkemyksen.
Häpeä ja köyhyys hoidon esteinä
epilepsia on sairaus, joka on kautta aikojen herättänyt ihmisissä hämmennystä, ehkä pelkoakin.
Kohtaukset, joiden aikana ihminen on kaatunut ja kouristellut, ovat saaneet ihmiset etsimään selitystä yliluonnollisista voimista – joskus hyvistä, joskus pahoista.
Kehittyneissä maissa epilepsiaa sairastavat saavat lääkitystä, joka suurimmalta osalta heistä joko poistaa kohtaukset kokonaan tai ainakin helpottaa elämää. Kehitysmaissa asianmukaisen lääkityksen saa vain noin 20 prosenttia tarvitsevista. Yleisin epilepsialääke, fenobarbitoli, on halpa – ja esimerkiksi Malawissa potilaalle ilmainen. Hoito voi kuitenkin jäädä saamatta häpeän ja leimautumisen pelon vuoksi.
Malawissa päättyi viime vuonna kolmivuotinen projekti, jonka yhtenä tavoitteena oli kaataa epileptikoita ympäröivä salailun muuri.
”Monet ajattelevat, ettei epilepsia ole elimellinen sairaus, vaan liittyy noituuteen ja henkiin”, toteaa Malawin vammaisjärjestöjen liiton johtava tutkija Action Amos.
Epilepsiakohtauksen aiheuttaa aivojen sähköisen toiminnan ohimenevä häiriö. Lääketieteessä niiden hoito kuuluu neurologian piiriin. Malawissa ei kuitenkaan toimi ainuttakaan vakituista neurologia, ja lääketieteellisesti epilepsian hoidosta vastaavat psykiatrit. Tosiasiassa kenen tahansa lääkärin pakeille pääsy on vaikeaa maassa, jonka 14 miljoonaa asukasta hoitaa kolmisen sataa lääkäriä.
”Käytännössä suoraa potilastyötä tekevät välskärit, joilla on kolmivuotinen diagnostinen koulutus”, kertoo neurologi Terttu Heikinheimo-Connell, joka itse on työskennellyt Malawissa neljä vuotta.
Afrikka-bugin puremaksi itseään kutsuva Heikinheimo-Connell on työskennellyt myös Sambiassa, jossa perinneparantajilla on lupa hoitaa yrteillä esimerkiksi astmaa ja silmätulehduksia. Malawissa samanlaista käytäntöä ei ole, mutta siitä huolimatta moni epilepsiaan sairastanut hakee apua perinneparantajilta.
Action Amosin mukaan sille, että ihmiset valitsevat poppamiehen mieluummin kuin pillerit on häpeän lisäksi toinenkin selitys.
”Vaikka lääkitys on ilmaista, voi lääkkeenhakumatka tulla niin kalliiksi, ettei potilaalla ole siihen varaa.”