Indonesian perinteinen gamelan-musiikki muistuttaa länsimaista minimalistista konserttimusiikkia, eivätkä Terry Rileyn ja Steve Reichin kaltaiset säveltäjät ole milloinkaan pyrkineet peittämään tätä, päinvastoin. Siinä on lähtökohta kiinnostavalle projektille, jossa yritetään ikään kuin palauttaa minimalismia alkulähteilleen: kahdeksan keskijaavalaista muusikkoa soittaa kolme omaa versiotaan minimalismiklassikosta, Rileyn In C -sävellyksestä. Sointi on perinteinen, ksylofonin sukuisten melodisten lyömäsoitinten hallitsema, vaikka bändissä on myös uusia, itse tehtyjä soittimia. Samoin perinteinen on musisoinnin epä-aristotelinen, syklinen dramaturgia, jolta on turha odottaa mitään äkkikäänteitä. Soitto alkaa hyvin yksinkertaisena ja tasaisena pulssina, joka vähitellen saa ympärilleen monimutkaistuvan sävelkudoksen. Hitaan, kierteisen kehityksen seuraaminen on kuulijan asenteesta riippuen joko kohottavan hypnoottista tai pitkästyttävää, ja joka tapauksessa suurta kärsivällisyyttä vaativaa. Niinpä albumia ei tohdi suositella noviiseille, vaan gamelanista tai länsimaisesta minimalismista jo jotain tietäville. Heille albumi sitten onkin oikea herkkupala. Kansitekstitkin ovat poikkeuksellisen antoisia, sillä puuhamiesten lisäksi sanansa saavat sanoa sekä brittiläinen nykymusiikin säveltäjä Philip Corner että muusikot, joilla on myös kriittisiä huomioita. Tuottajat Daniel Patrick Quinn ja John Noise Manis askeltavat muusikoidensa kanssa uusia polkuja, jotka vievät niin perinne-gamelania kuin minimalismiakin ennen kokemattomiin maailmoihin.