Alussa oli karja, jota hererojen paimentolaisheimo kuljetti Namibian karuilla savanneilla. Saksalaiset valloittajat saapuivat 1880-luvun lopulla. He saivat Euroopan suurvaltojen konferenssissa 1884 palan karua eteläistä Afrikkaa ja halkoivat rautateillään kuninkaiden ikiaikaiset reviirit. Saksalaiset rakensivat talojaan, osoittelivat tuliaseillaan ja toivat ihmisille ja karjalle kohtalokkaita tauteja.
Hererot siirtyivät ja alistuivat. Kun karjan kasvatus kävi mahdottomaksi, he menivät henkensä pitimiksi saksalaisten palvelijoiksi. Siirtomaaisännät pukivat lannevaatteissa kulkeneet palvelijansa peittävämpiin asuihin – niihin, joista hererot nykyään tunnetaan.
Mutta karja, siihen saksalaisten ei olisi kannattanut puuttua. Vuonna 1904 ylpeä heimo nousi vastarintaan. Kuudessa vuodessa saksalaiset tappoivat 80 prosenttia hererojen heimosta, yli 65 000 ihmistä. Kenraali Lothar von Trothan tarkoitus oli tuhota kapinoivien hererojen suku maailmankartalta, tai ainakin Saksan Lounais-Afrikasta, nykyisestä Namibiasta.
Saksa myönsi kansanmurhan vuonna 2004. Tieto hererojen järjestelmällisestä tuhoamisesta on Saksassa vaietumpi asia kuin toisen maailmansodan juutalaisvainot. Hereroille sadan vuoden takaiset tapahtumat ovat edelleen tärkeä osa historiaa – ja hyvässä muistissa.
”Saksalainen sotilas kaappasi isoäitini ja raiskasi hänet. Isoäitini sai miehen kanssa viisi lasta. Yksi heistä oli isäni”, kertoo herero Olga Hewicke, 53.
Lehmän sarvia symboloiva päähine painuu otsalle. Avaraa kaula-aukkoa ja räikeän pinkkiä väriä lukuun ottamatta puku on samanlainen, jollaiseen saksalaiset siirtomaaisännät pukivat naisen isoäidin ja muun palvelusväen. Eivätkö puvut muistuta Hewickeä kolonialismista, jonka tarkoitus oli valjastaa Afrikka eurooppalaisten käyttöön?
”Olemme ylpeä heimo ja kunnioitamme jokaista sankariamme. Esiäitimme saivat nämä puvut saksalaisilta, mutta me olemme tehneet niistä omiamme. Nyt ne ovat meidän.”