Kaupungin keskustorin aukio on täynnä nuoria miehiä. Lippiksiä, nahkatakkeja, farkkuja. Mitään ei tapahdu, mutta ilmapiiri on jännityksestä niin tiheä, että sitä voisi leikata veitsellä.
Ilmassa on rauhattomuutta. Jotain muutakin. Epätoivoa? Kapinaa? Testosteronia?
Jotkut maleksivat, kaupittelevat jotakin, yrittävät vaihtaa rahaa, tupakoivat, leikkivät kännyköillä, juovat kahvia muovimukeista, tupakoivat lisää.
Virkavallan edustajat seisovat taustalla pienissä ryhmissä rynnäkkökiväärit kädessään, naamat peruslukemilla. Heidän aseita hypistelevät sormensa kielivät hermostuneisuudesta.
Aurinko laskee, muezzini kutsuu iltarukouksella, vähitellen nuoret miehet hajaantuvat. Tänään latautunut energia ei purkautunut. Ehkä niin tapahtuu huomenna – tai sitten ei.
Räjähdysalttius yhä läsnä
Nuoret miehet hengailevat kylien ja kaupunkien toreilla päivästä toiseen niin Tunisiassa kuin muissakin arabimaissa. Odottavan ilmapiirin voi nähdä uhkana tai toivona: siihen kiteytyy yhteiskunnallinen räjähdysalttius, josta arabivallankumoukset saivat alkunsa.
Joulukuun 17. päivänä 2010 pienessä tunisialaisessa Sidi Bouzidin kaupungissa 26-vuotias Mohamed Bouazizi sytytti itsensä tuleen. Teko käynnisti vallankumouksen, jonka myötä Tunisian hallitus kaatui kuukauden sisällä. Presidentti Zine El Abidine Ben Ali lähti maanpakoon. Pian kumouksellista henkeä oli ilmassa Marokosta Bahrainiin.
Tunisian vallankumous oli viime vuoden arabivallankumouksista ensimmäinen, lyhyin ja toistaiseksi onnistunein. Maahan valittiin ensimmäistä kertaa demokraattinen hallitus, jonka johtoon nousi maltillinen islamistinen Ennahda-puolue. Ben Alin vallan aikana puolue oli kielletty, tuhannet jäsenet viruivat poliittisina vankeina vankiloissa ja johto oli maanpaossa. Vallankumouksen jälkee
Ennahda onnistui muita puolueita nopeammin jälleenrakentamaan oman puoluekoneistonsa.
Monet niin maan sisällä kuin sen ulkopuolellakin pelkäsivät islamistien nousun johtavan yhteiskunnallisten vapauksien rajoittamiseen. Tunisia on tunnettu maltillisena islamilaisena valtiona, missä naisten yhteiskunnallinen asema on ollut huomattavan paljon parempi kuin muissa arabimaissa.
Ennahdan johto on toistuvasti vakuuttanut, ettei se aio rajata naisten poliittisia tai yhteiskunnallisia oikeuksia. Puolueen linja on kuitenkin jokseenkin epäselvä: johdon mukaan heidän esikuvansa on Turkin maltillinen valtapuolue AKP, mutta jotkut Ennahdan jäsenet ovat vaatineet, että uuteen perustuslakiin lainsäädännön tärkeimmäksi lähteeksi kirjattaisiin Koraani.
Aloite kaatui muun muassa kansalaisjärjestöjen vastarintaan, mutta kädenvääntö uskonnon asemasta yhteiskunnassa jatkuu.
Vanha valta sabotoi uudistuksia
Uutta perustuslakia laativan komission jäsen Mokhtar Yahyaoui, itse pitkän linjan Ben Alin vastustaja, näkee kädenväännön välttämättömänä prosessina.
”Meidän on löydettävä oma tiemme. Ennen kuin se löytyy, meidän on keskusteltava, väiteltävä. Voimme tietenkin hakea inspiraatiota eri maista ja eri lähteistä, mutta lopputulos tulee olemaan aidosti tunisialainen. Mutta miltä lopputulos tulee näyttämään, sitä emme vielä tiedä.”
Yahyaoui pitää vanhan vallan edustajia islamisteja suurempana vaarana. Vaikka Ben Ali on perheineen maanpaossa, moni hänen järjestelmästään hyötynyt on yhä vaikutusvaltaisessa asemassa, erityisesti talouselämässä. Valta-asemastaan käsin he pystyvät sabotoimaan muutosprosessin, mikäli se uhkaa heitä liikaa.
Kun uusi hallitus uhkasi vaatia Ben Alin myötä valtaan päässeiltä talouselämän päättäjiltä maksamattomia veroja takaisin, he uhkasivat vastavetona seisauttaa maan talouden. Hallituksen oli peräännyttävä.
Vanhan vallan edustajia on edelleen myös valtion koneistossa ja turvallisuuspalveluissa. Eräs maan tunnetuimmista tasa-arvo- ja ihmisoikeustaistelijoista on energinen Sihem Bensedrine. Hän johtaa ihmisoikeuksiin keskittyvää instituuttia tavoitteenaan perustaa maahan oikeus- ja totuuskomissio.
Siellä selvitettäisiin Ben Alin diktatuurin aikaisia rikoksia.
”Rikosten selvittäminen on erityisen tärkeää uhreille ja heidän omaisilleen – mutta myös koko yhteiskunnalle. Vain niin voidaan luoda uusi perusta.”
Kuten Yahyaoui, myös Bensedrine on vastoinkäymisistä huolimatta optimistinen. Hän luottaa siihen, että tunisialaiset löytävät oman tiensä.
”Juna on lähtenyt liikkeelle, eikä sitä enää voi pysäyttää. Kysymys kuuluukin: mihin se päätyy?
Uskon kuitenkin, että yhteiskuntamme kehittyy entistä vapaammaksi ja demokraattisemmaksi.”
Bensedrine uskoo myös Tunisian omaleimaisuuteen: ”Olemme tutkineet eri maiden muutos- ja murrosprosesseja, olkoon se Etelä-Afrikka, Puola sosialismin jälkeen, Indonesia… Kaikista voidaan oppia, mutta loppujen lopuksi meidän täytyy luoda oma mallimme, joka sopii meidän tilanteeseemme.”
Ykköstoiveena työpaikka
Takaisin katutasolle, missä talous on valttia. Kadulla ihmisten mielipiteet vallankumouksesta ovat samansuuntaisia.
”Vallankumous oli tarpeellinen, mutta nyt on saatava työpaikkoja” on lause, jonka kuulee salakapakoissa ryyppääviltä keski-ikäisiltä miehiltä, nettikahvilan teineiltä, tupakkatauolla olevalta poliisilta ja leipomon vanhoilta naisilta.
Työttömyys on edelleen lähes 19 prosenttia, nuorisotyöttömyys 30 prosenttia. Viime vuoden levottomuudet vähensivät maalle elintärkeitä turismituloja, jotka ennen vallankumousta toivat maahan viidenneksen valtion ulkomaanvaluutasta saatavista tuloista.
Kuten muissakin arabimaissa, taloudellinen turhautuminen on purkautunut vallankumouksen jälkeen uusina levottomuuksina. Pääkaupungissa Tunisissa hallituksen tärkeimpien rakennusten edessä on mielenosoituksien varalta pysyvästi piikkilankarullia ja panssariajoneuvoja.
Vastavallankumouksen vaaraa ei kuitenkaan ole näkyvissä, pikemminkin päinvastoin: vallankumous ei monen mielestä etene riittävän ripeästi.
”Merkittävää on se, ettei kukaan haikaile vanhan systeemin perään”, pohtii arabimaailman demokratialiikkeitä tukevan Ibn Rushd -säätiön Hikmat Bushnaq-Josting.
”Siinä missä esimerkiksi Venäjällä tai Itä-Euroopassa moni pettyi nopeasti vallankumouksiin ja kaipasi takaisin ’vanhaan, hyvään aikaan’, Tunisiassa vaaditaan vallankumouksen lupauksien toteuttamista.”
Paineet ovat kovat ja monien turhautuminen kouriintuntuvaa – mutta luottamus muutokseen pysyy edelleen vahvana.