Maailmasta puuttuu eri arvioiden mukaan 160–200 miljoonaa tyttöä aborttien ja vastasyntyneiden tappojen vuoksi. Ongelma on valtava varsinkin Kiinassa ja Intiassa.

Kun aiheesta kirjoitetaan mediassa, huomio kääntyy yleensä jo jutun alussa miljooniin poikamiehiin, jotka jäävät ilman vaimoja. Kirjoittajat ovat huolestuneita yhteiskuntarauhasta, koska yksinäiset miehet on helppo houkutella väkivaltaan.

Jani Kaaro kirjoittaa Helsingin Sanomien kolumnissaan lokakuussa: ”Tilanne ei ole yhtään sen ruusuisempi niille naisille, jotka ovat livahtaneet abortointiseulan lävitse. Esimerkiksi Vietnamissa on lukuisia kyliä, joissa ei ole ainoatakaan lisääntymisikäistä naista, koska heidät on myyty kirjemorsiamiksi Kiinaan tai salakuljetettu prostituoiduksi ulkomaille. Naisen voi saada, jos on rikas, mikä katkeroittaa välejä rikkaan ja köyhän kansanosan välillä. Myös katkeruus naisia kohtaan on kovaa siellä, missä toive naisesta on vain etäinen kangastus – miksi tavallinen maamies ei kelpaa naisille?”

Ei, tilanne ei todellakaan ole ”yhtään sen ruusuisempi” naisille. Jos pitäisi valita, olisin mieluummin yksinäinen poikamies kuin ihmiskaupan uhri.

Kadonneilla naisilla ei tällaisesta näkökulmasta ole itseisarvoa. He ovat puuttuvia työkaluja, lisääntymisvälineitä, kauppatavaroita, luokkasodan syitä, tavoittamattomia unelmia ja ikävien tunteiden nostattajia. Kyynisesti ajateltuna: työkaluja heistä olisi tullut elävinäkin.

Poikamiestilanne on ongelma, josta pitää kertoa. Mutta kadonneiden naisten ongelmaa tulisi pääasiassa käsitellä näkökulmista, joissa keskiössä olisi kuolleiden ja elävien tyttöjen ihmisarvo.

Haluaisin esimerkiksi tietää, miten isät vaikuttavat tyttöjen abortteihin ja vauvansurmiin. Vaimottomien miesten lisäksi artikkeleiden toinen päähenkilö on välinpitämätön tappajaäiti. Ikään kuin äidit eläisivät psykopaattisessa tyhjiössä nimeltä konservatiivinen yhteiskunta, jossa poikavauvat nyt vaan ovat toivotumpia.