Pikkupoika singahtaa matalasta oviaukosta parin neliömetrin kokoiseen kioskiin, nappaa takahuoneesta kokiksen ja syöksyy takaisin ovea kohti.

Myymälävaras? Ei sentään. Matkan varrella poika heittää kolikon oven vieressä istuvalle myyjälle ja juoksee vasta sitten omille teilleen.

”Kukaan ei ole koskaan varastanut minulta. Kaikki täällä tietävät, miten rankka elämäni on ollut ja etten ole koskaan hyväksynyt penniäkään, joka ei olisi kuulunut minulle”, kioskia egyptiläisessä kylässä pitävä Aziza El-Said Attia sanoo käheällä, syvällä äänellään.

Kaikki kylässä tuntevat hänet Omm El-Saidina, suomeksi käännettynä Saidin, eli hänen ainoan poikansa, äitinä. Kasvotusten kyläläiset kutsuvat Azizaa pelkäksi Ommiksi eli äidiksi. Äiti kuvaakin Azizan roolia pienessä kylässä, jossa lähes kaikki ovat sukua toisilleen.

Aziza perusti kioskinsa kahdeksan vuotta sitten, kun hänen jalkansa eivät enää kantaneet katukojuille. Sinne hän oli marssinut kuutena päivänä viikossa 40 vuoden ajan ja hankkinut siellä elannon itselleen ja neljälle lapselleen.

Nyt huonokuntoinen Aziza istuu kioskissa lähes liikahtamatta aamukuudesta iltaan saakka.
”Lapset ovat parhaita asiakkaita, sillä he palvelevat itse itseään”, hän virnistää.

20-vuotiaaksi asti Azizan elämä kulki tavallisen egyptiläisen kaavan mukaan. Hän syntyi maanviljelijäperheeseen Abu Hammedin kylässä, joka sijaitsee noin 80 kilometriä Kairosta pohjoiseen. Perhe tuli toimeen omillaan ja suvun miehet ottivat vastuuta myös muista kyläläisistä, ratkoivat riitoja ja antoivat neuvoja. Kulttuurissa, jossa arvokkuus ja kunnia ovat kovaa valuuttaa, Azizalla kävi onni – hän syntyi hyvään perheeseen.

Koulun käyminen ei vielä Azizan lapsuudessa 1950-luvulla ollut tavallista, eikä siihen ollut aikaakaan. Aziza auttoi pienestä lähtien vanhempiaan peltotöissä.

Kun Aziza täytti 14 vuotta, hänen vanhempansa ilmoittivat, että hän menee naimisiin serkkunsa Mahmud Salaman kanssa.

”Kukaan ei kysynyt mielipidettäni. Olin kuitenkin iloinen siitä, että pääsen naimisiin hyvään, isoon perheeseen”, hän muistelee.

Kaksipäiväisiä häitä oli juhlimassa koko Abu Hammedin kylä. Pariskunta vietti seuraavat vuodet toisistaan nauttien ja matkustellen. Vasta kuuden vuoden kuluttua häistä Aziza synnytti ensimmäisen lapsensa. Tyttärellä Sihamilla oli kauniit vihreät silmät.

”Moni ei varmaan uskoisi, mutta en tuntenut synnytyksen aikana lainkaan kipua”, hän kertoo.

Aziza oli onnellinen.

Sairaalasta vihannesmyyjäksi

15 avioliittovuoden jälkeen Aziza sairastui ja joutui sairaalaan. Kun hän muutaman päivän päästä parani ja palasi kotiin, lapset odottivat äitiään nälkää huutaen. Aviomies Mahmud oli tipotiessään.

”Ihmiset juoruilivat, että hänellä olisi suhde. Olin varma, että he valehtelivat. Lopulta sain tietää”, Aziza kertoo.

Poliisin avustajana työskennellyt aviomies oli nainut naisen, jota oli ensin auttanut eroamaan miehestään.

29-vuotias Aziza ja hänen neljä lastaan jäivät omilleen. Nuorin oli vain kaksivuotias. Leipä oli saatava jostain, joten Aziza päätti ryhtyä myymään vihanneksia.

Aamuruskon aikaan hän osti kymmeniä kiloja okraa ja muita vihanneksia juna-aseman vierestä. Hän raahasi ne junaan, joka puksutti läheiseen Ismalian kaupunkiin. Aziza matkusti mieluummin jonnekin, missä häntä ei tunnettu. Oma kohtalo hävetti, eikä hän halunnut kyläläisten tietävän siitä.

”Vielä nykyisinkin eronnut tai hylätty nainen kantaa huonon naisen leimaa. Kuvittele, mikä tilanne oli 40 vuotta sitten! Säilyttääkseni ylpeyteni suostuin ottamaan apua vastaan ainoastaan veljiltäni. He toivat maissia, riisiä ja vaatteita lapsille.”

Aziza varjeli oman perheensä kunniaa niin tarkoin, että kieltäytyi veljiensä tarjouksesta ostaa Azizalle ja lapsille talo. Sen sijaan hän päätti ostaa talon itse ja sijoitti siihen kaikki säästönsä, korunsa ja maaplänttinsä.

”Olin huolissani, että veljien lapset ilkkuisivat lapsiani hemmotelluiksi siksi, että heidän isänsä oli ostanut heille talon”, Aziza perustelee.

Aziza myi yleensä kaikki vihanneksensa keskipäivään mennessä. Päivän saldoksi kertyi 5-8 Egyptin puntaa, noin euron verran. Yhdellä punnalla hän osti lapsilleen leipää ja falafelia päivälliseksi, toisella punnalla aamupalaa. Loput hän laittoi säästöön.

”Pidin huolta siitä, että lapset kävivät koulussa lukioon asti. Yliopistoon minulla ei kuitenkaan ollut varaa heitä lähettää.”

Vuodet vierivät, eikä miestä kuulunut. Aziza alkoi miettiä avioeroa, kun hänen ainoa poikansa läheni kutsuntaikää. Koska Aziza ei tuntenut lakia hyvin, hän pelkäsi, että poika joutuisi armeijaan, ellei Aziza voisi todistaa olevansa yksinhuoltaja. Todellisuudessa Egyptissä asevelvollisuus ei koske äidin ainoaa poikaa rippumatta siitä, onko äiti yksinhuoltaja vai ei.

Avioero Egyptissä on naiselle vaikea prosessi edelleen saati sitten 1960-luvulla. Azizalla oli kuitenkin oikeus avioeroon, sillä hänen miehensä oli jättänyt perheen puille paljaille ja hävinnyt jäljettömiin. Koska mies oli töissä poliisiasemalla, Aziza ei kuitenkaan uskaltanut viedä erohakemusta oikeuteen ja hakea elatusapua. Egyptin oikeusjärjestelmä on korruptoitunut ja toimii suhteilla ja rahalla.

Aziza ei uskaltanut riskeerata sitä, että menettäisi lastensa huoltajuuden.

Kymmenen punnan erolahjus

Lopulta, yli kymmenen vuotta miehen katoamisen jälkeen, Aziza sai avioeron. Hän joutui ensin lahjomaan miehensä allekirjoittamaan eropaperit kymmenellä Egyptin punnalla eli noin parilla eurolla.

Vuosien varrella Aziza joutui houkuttelemaan miehensä rahalla myös tyttäriensä häihin. Ilman isän nimeä avioliittosopimuksessa he eivät olisi päässeet naimisiin.

”Tietenkin olin vihainen. Juoksin ympäriinsä ruokkiakseni lapseni. Siinä kiireessä vihaan ei kuitenkaan ollut aikaa tarrautua”, Aziza sanoo.

Oviaukkoon on kerääntynyt naapureita, lapsenlapsia ja muita sukulaisia kuuntelemaan kylän tukipilarin elämäntarinaa. Kun Aziza puhuu, muut hiljenevät. Kun hän hiljenee, muut haluavat lisätä oman palasensa tarinaan.

”Anoppini on aina auttanut ja puolustanut minua kaikessa. Jopa silloin kun riitelen mieheni eli hänen poikansa kanssa”, kertoo Azizan miniä Siham.

Siham auttaa Azizaa kioskin pidossa. Jo nuorena miniä kulki anoppinsa mukana myymässä vihanneksia. Ismalian kaduilla Siham tapasi Azizan kollegoita, joukon vahvoja naisia, jotka pitivät yhtä miesten valtakunnan keskellä. Reissuilla Aziza opetti Sihamille, kuinka olla vahva ja puhua ihmisille määrätietoisesti. Azizalla itsellään on siitä runsaasti kokemusta:

”Siihen aikaan, kun sokerin myyntiä rajoitettiin Egyptissä, minua epäiltiin sen laittomasta myynnistä. Poliisiasemalla minulta kysyttiin, missä mieheni on. Vastasin, että hän työskentelee likakaivossa ja kantelee likavettä ympäriinsä ja etten ole nähnyt häntä kahteen vuoteen. Jos olisin sanonut hänen olevan Abu Hammedissa, minut olisi lähetetty poliisiasemalle, jossa mieheni työskentelee. En halunnut olla hänen kanssaan missään tekemisissä.”

Uudelleen naimisiin

Aziza eli 16 vuotta yksin, kunnes eräänä päivänä vuonna 1990 entinen mies Mahmud ilmestyi hänen ovelleen.

Mies oli sairastunut diabetekseen ja Azizan mukaan uusi vaimo oli heittänyt miehen kadulle. Tarina ei kerro miksi. Mahmud ei ollut keksinyt muuta kuin palata entisen perheensä luokse.

”Hän oli niin sairas, ettei pystynyt liikkumaan. Sanoin, ettei hän voi asua meidän kanssamme, sillä emme enää olleet naimisissa. Se olisi ollut islamin mukaan väärin. Lapseni olivat kuitenkin sitä mieltä, että isän täytyy jäädä”, Aziza kertoo.

Ongelma ratkaistiin niin, että mies muutti Azizan vanhimman pojan Saidin ja hänen vaimonsa Sihamin luo ja asui siellä kuolemaansa saakka vuoteen 1999. Kuukautta ennen appensa kuolemaa Siham aneli Mahmudia allekirjoittamaan avioliittopaperin, joka tekisi Azizasta uudelleen hänen vaimonsa. Silloin Azizalla olisi oikeus lesken eläkkeeseen.

Siham pyysi paperiin leiman myös Azizalta. Aziza leimasi, vaikka oli täysin tietämätön siitä, mihin paperia tarvittiin.

Hän ei osaa lukea.

”Kun myöhemmin sain tietää, mikä paperi oli, ajattelin, että hän kuolee kuitenkin, joten ei sillä ollut väliä”, hän sanoo.

Taistelu omasta asemasta yksinhuoltajana on väsyttänyt niin, että Aziza ei ollut tullut edes ajatelleeksi menevänsä uusiin naimisiin.

”Minulla on lapseni ja Jumalan rakkaus. Mitä muuta rakkautta tarvitsisin? Se, että omat lapseni ovat saaneet koulutuksen, eikä heitä ole avioerosta ja köyhyydestä huolimatta koskaan nöyryytetty tai loukattu, on parasta, mitä olen saanut aikaan.”