Kolme aasialaista dokumenttiohjaajaa keskustelee Tampereen elokuvajuhlilla elokuvistaan ja naisten asemasta. Kansainvälinen naistenpäivä on ovella ja he saavat vastattavakseen yleisökysymyksen: ”Mikä on tärkein naisten asemaa koskeva kysymys kotimaissanne?”

”Maanomistus”, vastaa filippiiniläinen Jewel Maranan empimättä. ”Filippiiniläisistä 70 prosenttia asuu maaseudulla. Siksi maanomistus on tärkeää.”

Intialainen, naisten kokemaa väkivaltaa dokumenteissaan käsitellyt Nishtha Jain on samaa mieltä: maanomistus, ehdottomasti.

Kiinalainen Wen Hui laajentaa näkökulmaa: ”Maanomistus, ja taloudelliset kysymykset yleensä.”

Vastaukset ovat hyvä muistutus perusasioista. Tasa-arvoa ei voi typistää pelkästään miesten ja naisten oikeuksia koskevaksi kysymykseksi. Se on paljon laajempi vyyhti. Vetipä mistä narusta tahansa, ennen pitkää vastaan tulee raha ja toimeentulo.

Manilalaisen slummin elämää seurannut Jewel Maranan muistuttaa, että todellinen köyhyys on sitä, ettei lounasta syödessä tiedä, mistä saa illallisen. Ennen kuin ruoan kaltaiset perusasiat ovat kunnossa, tasa-arvo on toissijainen asia, jonka miettimiseen on turha käyttää energiaa. Se pitää käyttää ruoan hankkimiseen.

Köyhissä oloissa elävien naisten sinnikkyyttä ja neuvokkuutta ylistetään usein. He pitävät perheen hengissä ja vaatetettuina silloinkin, kun sen ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla mahdollista.

Maranan muistuttaa, ettei heillä ole muuta vaihtoehtoa. Ja että liiallisella ihailulla on kääntöpuolensa: asioiden silottelu ja ongelmien ohittaminen.

Ei suunnaton raataminen ole mitään ihailtavaa. Se on vain suunnatonta raatamista. Siitä ihailevaan sävyyn puhuminen on vähän halveksuvaa.

Ensin pitää olla rahaa. Sitten pitää olla omat rahat.

Se on oppi, josta moni suomalainenkin voisi ottaa onkeensa. Ilman edes siedettävää taloudellista asemaa ei voi olla minkäänlaista tasa-arvoa. Ja ilman omia rahoja on aina jonkun toisen armoilla.