Pieni mies makaa sängyllä. Hän on majesteetillinen ja kuollut. Vainajan paperisen ohut iho tuntuu pysyvän juuri ja juuri paikoillaan. Käsi on taivutettu pitelemään kultapäistä sauvaa. Päässä on kullattu kruunu.

Ulkona monisataapäinen suku on kerääntynyt juhlimaan arvostetun miehen pitkää elämää. Laulu ja rummutus täyttävät kylän kujat ja rinteet.

Vainaja, Geoffery Kwame Dzikum, syntyi vuoden 1920 tammikuussa ghanalaisessa Tsiton kylässä. Hän oli Herbert Yao Dzikumin ja Bertha Abra Doe Dromenyan kymmenes lapsi.

Nuori Dzikum kävi ensin evankelisen peruskoulun, sitten lukion, valmistui mekaanikoksi. Brittien Kultarannikon armeijan riveissä hän päätyi sotimaan Burmaan ja Intiaan. Dzikumin nuoruudessa Itä-Ghanan Voltan aluetta kutsuttiin vielä brittien Togomaaksi.

Toisen maailmansodan päätyttyä vuonna 1945 silloin 25-vuotias sotaveteraani palasi kotikyläänsä auttaakseen isäänsä maanviljelyssä.

Dzikum avioitui sukunsa tapojen mukaan Tsiton kylää halkovan maantien toisella puolella asuvan Addaen klaanin tyttären, Ellen Awa Addaen kanssa.

Perheiden yhteinen historia ulottuu viidensadan vuoden päähän. Klaanit muodostavat heimon ja heillä kaikilla on yhteiset esi-isät.

Ghanan itsenäistyessä vuonna 1957 Dzikum oli 37-vuotias.

Suuri suku

Viisikymmentäkuusi vuotta myöhemmin hämärällä Tsiton kylätiellä kulkee hautajaissaattue.

92-vuotiaana menehtyneeltä vainajalta on jäänyt kuusi lasta, 14 lastenlasta ja kahdeksan lastenlastenlasta. Heistä kaukaisimmat ovat saapuneet Australiasta ja Yhdysvalloista.

Ruumista on säilytetty kolme kuukautta ruumishuoneella, jotta kaikilla sukulaisilla olisi aikaa saapua suurmiehen juhliin. Useista yrityksistä huolimatta kukaan ei pysty laskemaan kaikkien sukulaisten määrää, mutta jokaiselle on hautajaisissa oma paikkansa.

Nuoremmat sukulaismiehet saattavat henkilöautoillaan ruumisautoa pitkin vuorten reunustamaa savannitietä kohti Tsiton kylää.

Samaan aikaan kylän väki valmistautuu suuren juhlaan. Osa kyläläisistä kokoontuu kylän alatielle saattuetta vastaan. Kun vainajan kotitalo ja juhlateltat ilmestyvät näköpiiriin, kuhina ruumisauton ympärillä kasvaa.

Hieno ihminen

Vainajan kerrotaan sairastuneen keväällä 2012. Vanhus joutui vuodepotilaaksi ja menehtyi kolme kuukautta myöhemmin.

Vanhan ihmisen kuolemaa pidetään luonnollisena asiana. Pitkää elämää juhlitaan yhdessä.

”Kwame Dzikum oli hieno ihminen. Hänen lapsensa ovat koulutettuja ja pärjänneet elämässä. Mitä mukavampi ihminen, sitä suuremmat hautajaiset”, vaimon veljenpoika Moses Adzei sanoo.

Heinäsirkkojen siritys vaihtuu rytmikkääseen lauluun. Itkijät heittäytyvät rooliinsa ja vollottavat vuolaasti ruumisautoa vasten, repeävät yhä uudelleen tyrskähtelevään itkuun.

Itkijöiden takana heiluu naisten ja miesten itkulauluryhmiä. Aivan ruumisauton perässä tanssii yksinäinen beigeasuinen mies. Hän hyppii kiivaasti ja kumartuu piirtämään kepillä hiekkaan.

Ruumisauto saapuu vainajan kotitalon ovelle ja ruumis kannetaan pelkkään kankaaseen kiedottuna kohti kotitalonsa juhlahuonetta.

Torviorkesteri tuuttaa läpi yön palmunlehdillä katetulla sisäpihalla, joka on täynnä muovituoleja. Vainajan vaimo ystävineen ja sukulaisnaisineen istuu pihan etualalla.

Itkun ja ginin voimalla

Hautajaiset kestävät useita päiviä, vuorokaudet läpeensä. Valvojien vuorot vaihtuvat, mutta vainajan ja lesken lähellä on jatkuvasti sukulaisia.

Ghanalaisissa hautajaisissa suru kohdataan läpikotaisin. Vaimo tarttuu jokaista tervehtivää kädestä, irvistää kasvoilleen hetkellisen voimakkaan itkun, ja vakavoituu heti kun suoritus on ohi.

”Ihmiset päästävät surun ulos, ja elävät sitten ehkä pidempään”, Adzei sanoo.

Ulkona telttakatosten alla sukulaiset laulavat kuorossa ja tanssivat, sisällä trumpetit toitottavat hautajaismusiikkia houkutellen yhä useamman kiivaaseen tanssiin.

Viereen istahtaa mies, jonka tervehdys paljastaa pistävän viinan lemun.

Ginin voimalla kaikista heiveröisimmätkin mummot jaksavat läpi yön.

Sisäpihan ovesta kuljetetaan vainajan huoneeseen valkoista pitkää kangasta. Huone vuorataan lattiasta kattoon mitä taitavimmilla laskoksilla. Loppusilauksena huoneen ovikin koristellaan. Oviaukolle ripustetuissa koreissa on lahjoja vainajalle: vartalotuoksuja ja sampoita, viinapulloja ja juhlakankaita.

Iltayhdentoista jälkeen arkku kannetaan kuolinhuoneen viereen. Humalaiset sukulaisnaiset ottavat arkusta tukea siemaistessaan uuden ginihuikan ja niin tanssi pääsee jatkumaan läpi yön. Vanha luiseva mummo pyörittää takapuoltaan rytmikkäästi, harvat hampaat välkehtivät.

Suljetun huoneen suojissa tehtävään valitut sukulaiset pukevat Dzikumin juhla-asuun. Keskiyöllä työ on valmis ja juhlaväki pääsee tarkoin määrätyssä järjestyksessä hyvästelemään edesmenneen.

Viime vuosina on tullut muotiin pukea vainaja useisiin eri asuihin. Joskus kangistunut ruumis jopa väännetään eri asentoihin. Dzikumin ruumis saa onneksi levätä rauhassa omassa sängyssään.

Trumpetit ja tanssi saattelevat

Varhain lauantaiaamuna vainajalle on puettu kylän johtajamiesten tapaan majesteetillinen asu hautajaisseremoniaa varten. Sotilaat kantavat arkun ruumisautoon juhlakulkueen kärkeen.

Trumpetit pärähtävät ja soiva kulkue käynnistää vainajan viimeisen matkan kohti kirkossa tehtävää siunausta.

Tuhatkunta ihmistä pakkautuu kirkkoon. Viimeiseksi sotilaat kantavat arkun alttarin eteen.

Juhlaväelle on jaettu vainajan elämäntarinasta kertova vihkonen, jota sukulaiset lukevat pappien puheiden ja yhteislaulujen lomassa.

Puheiden jälkeen trumpetistit antavat tahtia, kun kirkossa suoritetaan kaksiosainen varainkeruu, ensin kirkolle ja sitten vainajan perheelle. Ihmiset kävelevät kirkkoa ympäri laulaen, tanssien ja tervehtien vastaantulevia sukulaisiaan.

Juhlat jatkuvat yhä läpi yön, yhteinen suru tanssitaan ja lauletaan pois.