On aurinkoinen lauantaiaamupäivä Bajo Floresissa. Jesus Romero on tullut kadunkulmaan vastaan, vilkuttaa kadun toiselta puolelta ja lähtee tulemaan kohti. Lempeänoloinen mies pysäyttää ohikaahaavat autot käsimerkeillä ja ihme tapahtuu: ne seisahtuvat.
Samaisessa kadunkulmassa ryöstettiin eilen autoilija. Kaksi miestä mopon kyydissä saartoi auton molemmin puolin, kuskia aseella uhaten.
Kadunkulma on Romerolle tärkeä. Tänne Romero, 59, saapui puoli vuosisataa sitten vuonna 1964, vain 9-vuotiaana. Hän oli karannut kotoa ja matkustanut yksin junalla pohjoisesta Chacon maakunnasta pääkaupunkiin.
Päässä jyskytti unelma: nyrkkeilijäksi. Nuhjuisessa kotikylässä maaseudulla, kolmentoista sisaruksen köyhässä perheessä, se ei olisi koskaan mahdollista.
Kodin seinään hän oli jo takonut nyrkeillään ison reiän.
Junan ikkunasta poika oli seurannut kaupungin lähestymistä. Korkeat talot tuntuivat kaatuvan päälle. Liikenne kuhisi kaikkialla kuin valtava muurahaispesä. Jossain kaiken keskellä olisi urheilustadion Luna Park, jossa järjestettiin nyrkkeilyotteluita.
Rautatieasemalta poika nousi bussiin, jonka kuski kysyi määränpäätä. Poika ei tiennyt. Kukaan ei odottanut häntä missään. Päättärille, hän vastasi.
Se oli tässä: Cobo- ja Curapaligüe-katujen kulmassa.
Takaisin maksun aika
Viisikymmentä vuotta sitten bussista astui ulos piskuinen mutta päättäväinen poika, pieni kassi olallaan. ”Näin tässä miehiä, jotka purkivat rekasta vesikanistereita. Kysyin heiltä, voinko auttaa. Yksi työmiehistä ei ollut tullut töihin. Pääsin heti hommiin”, Romero kertoo.
Kohtalo johdatti, niin Romero uskoo. Hän lähti viemään läheiselle poliisiasemalle tilausta ja tuli ehdottaneeksi poliiseille, josko saisi nukkua yönsä aseman lattialla viltillä.
Toimelias ja nyrkkeilystä innostunut poika sai jäädä poliisiasemalle, ja sai sieltä pian oman pienen huoneen. Ehtona oli: ei tupakkaa, ei alkoholia, ei öisiä seikkailuja. Poika juoksi aamuisin kaupunkia ristiin rastiin, kaupunginosasta toiseen, vähintään kymmenen kilometriä. Treenasi joka aamu.
Tämä omistautuminen ei jäänyt hänet ”adoptoineilta” poliiseilta huomaamatta. Poliisit alkoivat kerätä pojalle kolehtia elämistä varten: hän saisi keskittyä pelkästään nyrkkeilyn treenaamiseen.
”Ennen katu opetti ihmisiä, suojeli ja piti huolta. Enää ei ole niin.”
Romeron lapsuudessa elettiin 1960-lukua. Maailma, Argentiina ja Buenos Aires olivat hyvin toisenlaisia. Aamiaisen poika nautti useimmiten kadulla: kotien rappusille jätetyt maitopullot, leipomoiden tyhjentämät eilisen leivät.
Teininä, vain 14-vuotiaana Jesus Romero tapasi vaimonsa ja voitti 17-vuotiaana Argentiinan nyrkkeilymestaruuden amatöörien sarjassa. Siitä alkoi voittoisa ura.
Nyrkkeily vei vaatimattomista oloista lähteneen Romeron joka puolelle maailmaa. Sponsoreita riitti. Kenkiä ja vaatteita ei tarvinnut enää ostaa.
Kaiken ylimääräisen urheilija lahjoitti saman tien lähiönsä nuorille. Mammonaa ei ole kertynyt, se on eletty ja jaettu.
Jesus Romero on aina halunnut maksaa takaisin sen hyvän, minkä on saanut.
Kaikki opettavat toisiaan
Romero ottaa kädestä, kuljettaa kainalossaan kohti matalien rakennusten muodostamaa Rivadavian lähiötä. Eri ikäiset ihmiset viettävät aikaa toriaukiolla. Lapset leikkivät telineissä ja kiikuissa.
Aukion reunalla olevaan rakennukseen, parinkymmenen neliön huoneeseen, on pystytetty nyrkkeilykehä. Seiniä vasten nojaavilla hyllyillä on kasoittain hanskoja ja hyppynaruja.
Tämä on nyt Romeron valtakunta. Juuri tänne hänen tiensä on johtanut: tarjoamaan mahdollisuuden muillekin.
Nyrkkeilysäkkejä roikkuu huoneen katosta. Nurkassa nuori poika hakkaa säkkiä yksin, kuin ohimennen. Katseessa on katkeruutta ja pelkoa, häpeää – tuskaakin.
Tietämättä pojan taustasta mitään, silmistä näkyy kaikki tarpeellinen.
Seinäjulisteessa uunituore paavi Franciscus hymyilee lempeästi.
Romero esittelee paikkoja ja oppilaitaan. Seinällä naulassa roikkuvat myös hänen ihka ensimmäiset nyrkkeilyhanskansa – niillä on tunnearvoa, sen huomaa.
Kaikki jotka käyvät treeneissä, myös opettavat nuorempiaan, kehän sisällä ja ulkona. Se on pelin henki.
Salin nurkassa stereot tuuttaavat merengueä ja bachataa. Rytmi tarttuu ja antaa voimaa, nuori tyttö takoo säkkiä keskittyneenä. Pienet pojat seuraavat hänen iskujaan kehän reunaköysien välistä.
Tytöllä on nyrkkeilijän ilme ja asenne. Hän purkaa energiaansa, taistelee.
Kun on aika hengähtää, oppilas ja opettaja asettuvat rinnakkain yhteiskuvaan. ”La bella y la bestia, kaunotar ja hirviö”, Romero naurahtaa.
Pacoa poltetaan joka kulmalla
Pahin Bajo Floresin asukkaiden vihollisista on paco, kokaiinin prosessoinnista jäljelle jäänyt, crackin kaltainen jäte.
Kaikilla on joko perheessä tai ystävien joukossa niitä, jotka polttavat pacoa.
Imu huumehörhöilyihin on kova, kun bisnestä tehdään joka puolella ja huumeiden käyttäjät hortoilevat ympärillä. Kamaa on yhtä helppo ostaa kuin karkkia.
Tarvitaan vaihtoehtoja. Tarvitaan Romeron kaltaisia ihmisiä.
Romeron tapa kommunikoida nuorten kanssa on välitön. Nuoret saavat huomiota, ja kaupan päällisiksi idolin – ihmisen jonka jalanjälkiä seurata.
Nyrkkeilijäksi Romeron kasvot ovat varsin turmeltumattomat. Ne eivät kerro mitään hänen riskien täyttämästä menneisyydestään. Onnettomuuksia on toki ollut, leukaluukin murtunut kolmesta kohdasta.
Romero on taitava ottamaan kontaktia, hienotunteinen, pehmeä, isällinen. Hänen halauksensa on lämmin ja välittävä – ja hän halaa paljon.
”Jesus on esimerkillinen ihminen. Kaikki hyvä tahto minkä hän tähän juttuunsa laittaa, vaikuttaa meihin ja nostattaa mieltämme”, sanoo liikunnanopettajan ammatista haaveileva 16-vuotias Nancy Romina.
”Joo, kaikki täällä perustuu Jesuksen haluun tehdä tätä työtä, hänen lämpöönsä ja haluunsa auttaa”, Ivan Machaka, 22, vahvistaa.
Machakan läheisin ystävä kuoli. Paco on pehmentänyt monen kaverin pään. Siksipä nuori mies kiittelee, että vanhemmat laittoivat hänet yksityiseen katoliseen kouluun.
”Neljävuotiaana tallustelin pitkin lähiötä suurissa lösseissä, isojen perässä. Olisin jäänyt lorvimaan näihin päiviin asti, jos en olisi saanut elämääni toisenlaista perspektiiviä.”
Nyrkkeilysalille löytäneillä on usein taustallaan kaltoin kohtelua ja väkivaltaa.
Mutta on Romerollakin omat vihollisensa: hänen toimintansa lähiössä on noteerattu rikollisten piireissä.
Diilerit eivät tykänneet, kun Romero teetti salille t-paidat, joissa oli huumeiden vastainen teksti. Romero sai uhkauksen ja pyynnön poistaa ne käytöstä.
Vaihtoehto toivottomuudelle
Maanantai-iltaisin Rivadavian aukiolle Romeron nyrkkeilysalin viereen levitetään jumppamattoja. Yksi oppilaista vetää jumppaa, johon kenen tahansa on helppo hypätä mukaan. Ilta on lämmin, ulkona on helppo hengittää.
Jumppaan osallistuu useita lähiön äitejä pienine lapsineen. Kukin tekee kykyjensä mukaan.
Romeron vapaaehtoisvoimin pyörivällä nyrkkeily- ja kuntosalilla on 240 vakituista jäsentä. Lisäksi on iso joukko niitä, jotka käyvät satunnaisesti.
Kuntosali on kaikille avoin ja ilmainen. Halvimmillaankin salimaksu olisi Argentiinassa 50 pesoa kuussa, noin 15 euroa. Sellaiseen on hyvin harvalla varaa näillä kulmilla.
Jutun juoni on se, että Romeron ohella kaikki salilla käyvät yrittävät saada houkuteltua mukaansa naapuruston nuoria, joille toivoisivat elämänmuutosta.
Monet Romeron oppilaista ovat itse olleet huumekoukussa, ja päässeet irti, hoidoilla tai omin avuin.
Bajo Floresissakin huumeet rahoitetaan ryöstöillä ja väkivallalla. Myös perheväkivalta on tavallista.
Argentiinalaisten lisäksi kaupunginosassa asuu siirtolaisia naapurimaista Boliviasta, Paraguaysta, Perusta. On paljon työttömyyttä, puutetta ja toivottomuutta.
Yhteisöruokala pitää huolta
Aukion toisella laidalla on Romeron vähäeleinen koti. Kodissa – tarkemmin sanottuna sen olohuoneessa – toimii myös yhteisöruokala Santa Rita, jota Romero pyörittää vaimonsa Ana Tolozan kanssa.
Tänään olohuoneeseen on kokoontunut lähiön lapsia, joita joukko vapaaehtoisia yliopisto-opiskelijoita auttaa läksyjen teossa.
Romero itse on herännyt aamuviideltä leipomaan leipää. Olohuoneen seinällä roikkuu kuva kenraali Juan Perónista ja nuoruuden kuvia Romerosta Argentiinan mestarina. Hyllykössä on Jeesus-koriste orjantappurakruunuineen. Seinää vasten nojaa vaippapaketti; kolmen oman kolmekymppisen lapsen lisäksi talossa asuu useita pariskunnan lapsenlapsia.
Tänään vietetään juhlia: Romero ja Toloza järjestävät syntymäpäivät lähiössä asuvalle tytölle. Toriaukion reunalle on aseteltu ruokailuryhmä vanhoista autonpenkeistä, jotka Romero on irrottanut omasta autostaan.
Parikymppinen Yanina Machaka juhlii syntymäpäivää ensimmäistä kertaa elämässään. Onnittelulaulu nolottaa, huomio on uutta.
Romeron työhön uskotaan
Ilman Jesus Romeron isällistä kannustusta ja huolenpitoa ei Bajo Floresissa olisi kymmeniä onnellisia tarinoita. Mutta myös hyväntekijä tarvitsee tukea. Onneksi sitä on löytynyt.
Heinäkuussa 2010 Romeron nuoruudenystävä Roberto Bermejo ja kaupungin virkamies Luis Cevasco istuivat Romeron olohuoneessa. Saman pöydän ääressä Toloza tarjoilee nyt simppeleistä muovivadeista perunoita, kanankoipia, punajuurisalaattia ja tomaattisipulisalaattia.
Ruokaa on yllin kyllin. Kyytipojaksi Coca-Colaa, Fantaa ja Spriteä. Virtaviivainen virkamies, vaikutusvaltansa tietävä Cevasco kertoo, että oli kuullut Romeron yhteisöllisestä toiminnasta kollegoiltaan ja vaikuttunut siitä.
”Nyrkkeilysali oli aiemmin ollut täällä Romeron kotona. Huumeista irti päässyt poika toi juuri sinä päivänä Jesukselle kiitokseksi lahjan. Jesus oli siitä iloinen ja haaveili voivansa jatkaa parantavaa työtään lähiössä.”
Cevasco ja Bermejo päättivät siltä istumalta hommata Romerolle kunnon toimitilat ja maksaa tilavuokran omasta pussista.
Kuntosali ostettiin 7000 dollarilla. Kaikki laitteet saatiin lahjoituksina. Nykyisestä nyrkkeilysalista maksetaan 200 dollarin kuukausivuokraa.
Romero saa yksityisiltä lahjoittajilta tukea, jonka avulla 80 lähiön lasta saa hänen kotonaan välipalan koulun jälkeen.
Cevasco kertoo itsekin olevansa urheilumiehiä, erityisesti rugbyn rakastaja. Hän puhuu arvovaltaisesti, mutta lämpimästi.
”Elämässä on rajoja ja normeja, voittoja ja tappioita. Joku voittaa sinut aina. Urheilun avulla opit kestämään pettymyksiä, menetyksiä, kärsimystä. Urheilu perustuu säännöille. Siihen kuuluu uhraamista ja antautumista. Nuoret täällä tarvitsevat näitä oppeja.”
Cevasco korostaa, että kaupunki ei tue Romeroa. Hän on toiminnassa mukana yksityishenkilönä, ei kaupungin edustajana.
”Näin pitkäjänteinen työ ei voi olla sidoksissa politiikkaan. Se olisi liian huteraa.”
Kulkua katutasossa
Maaliskuussa virkaan astunut uusi paavi Franciscus alias Jorge Bergoglio, on lähtöisin Bajo Floresin naapurikaupunginosasta.
Viimeksi hän on käynyt näillä nurkilla edellisenä maanantaina, pitänyt messun lähikirkossa.
Bajo Floresin asukkaiden on helppo pitää uudesta paavista – onhan hän sanonut olevansa nimenomaan köyhien ystävä. Romerokin arvostaa Franciscuksessa hänen nöyryyttään ja vaatimattomuuttaan.
Katutasossa on pysytellyt myös menestystä maistamaan päässyt Romero. Kun hän 9-vuotiaana saapui Buenos Airesiin, hänellä oli kassissaan ainoastaan nyrkkeilyhanskat, pyyhe ja kaksi paitaa.
Romero myöntää olleensa onnekas.
Hän on elänyt ilman vanhempiensa tukea, mutta saanut osakseen paljon rakkautta ja huolenpitoa. Hänestä on välitetty. Hänelle on asetettu rajat.
On ihan selvää, että nyrkkeily on ollut hänelle – ylivilkkaalle seikkailijasielulle – selviytymiskeino.
”Nyrkkeily normalisoi minut”, hän sanoo itsekin.
Ja tietää, että niin se tekee myös hänen suojateilleen.
Joka aamu Romero nostaa Argentiinan lipun salkoon. Sitten hän kävelee aukion poikki, ja avaa nyrkkeilysalinsa oven. Säkit roikkuvat katosta kutsuvina, hanskat odottavat niitä tarvitsevia käsiä.
Uusi päivä voi alkaa, edessä uudet voitot ja tappiot.