Nuori rouva Asih suojelee villiorkideoita puutarhassaan Indonesian Borneolla. Orkideat ovat käyneet harvinaisiksi, sillä niiden luontainen elinympäristö katoaa, kun sademetsiä hakataan.
Suomalaisissa marketeissa myytävät suurikukkaiset perhosorkideat ovat yleensä keinotekoisesti luotuja helppohoitoisia hybridejä, risteymiä. Todellisia orkideaharrastajia kiinnostavat erityisesti luonnonlajit, joista yksi erikoisimmista on Coelogyne pandurata, musta orkidea, kuvausten perusteella kiehtovan kaunis ja ihmeen hyvältä tuoksuva lajike.
Juuri sen Vihreän Langan entinen päätoimittaja, tietokirjailija, tällä hetkellä Tampereen yliopiston journalistiikan vierailijaprofessorina toimiva Elina Grundström tahtoo nähdä.
Mustaa orkideaa etsiessään Grundström tutustuu Lohjansaarella asuviin kuusikymppisiin orkideaharrastajiin Zoja ja Tamara Pienimäkeen, suosademetsien ennallistamista tutkivaan Jyrki Jauhiaiseen, tutkimuslaitos Cimtropin palavasieluisen johtajaan Limin Suwidoon sekä liutaan muita mielenkiintoisia henkilöitä.
Kuten köyhään rouva Asihiin, josta tulee lopulta päähenkilö Grundströmin tietokirjaan Musta orkidea. Tositarina kukkasista jotka menettivät tuoksunsa.
Orkideat kertovat ilmastonmuutoksesta
Ihan aluksi on kysyttävä, miten Elina Grundströmin orkideat voivat. Veikö orkideaharrastus mukanaan, kuten kirjassa ennustettiin?
”Hankin kyllä Coelogyne cristatan, lumikuningattaren, joita oli Suomessa jo 1800-luvulla, sillä ne viihtyvät vetoisilla ikkunoilla. Mutta minulla se ei menestynyt, joten annoin sen pois. Nyt minulla ei ole kuin risteymiä, perhosorkidea ja neidonkenkä. Orkideaharrastus on vähän elämäntapakysymys, pitäisi olla orkideakaapit ja aikaa hoitaa.”
Orkideoista ei tullut Grundströmille elämäntapaa. Kirjassakin ne muodostavat lopulta vain kehyksen, jonka kautta lähestytään isompia ja monimutkaisempia kysymyksiä: sademetsähakkuita, lajikatoa, kasvihuonepäästöjä ja ilmastonmuutosta.
Niin oli tarkoituskin.
”Tehdessäni halpatuotantomaiden työoloja käsittelevää kirjaani Alkuperämaa tuntematon aloin hakea aihetta kertomusmuotoiselle kirjalle, joka käsittelisi globalisaation ympäristövaikutuksia”, Grundström kertoo.
Mustan orkidean kasvualueelle Borneon saarelle sijoittuu yksi maailman suurimmista ilmastokatastrofeista. Borneolla Keski-Kalimantanin maakunnassa hakattiin ja kuivatettiin 1990-luvulla lähes miljoona hehtaaria suosademetsää tarkoituksena muuttaa alue riisipelloiksi.
Mega Riceksi kutsuttu hanke epäonnistui surkeasti, sillä maaperä ei soveltunut riisinviljelyyn. Sen sijaan aluetta piinaavat laajat turvepalot, jotka aiheuttavat valtavan määrän kasvihuonepäästöjä.
Jos tuhottu alue saataisiin jälleen metsitettyä, yksi maailman pahimmista päästölähteistä katoaisi. Ennallistamishankkeista kilpailevat niin suuret ympäristönsuojelujärjestöt, länsimaiden hallitukset kuin energiayhtiöt, jotka tahtovat istuttaa alueelle öljypalmuja.
Poliittisia ratkaisuja
Grundströmin mukaan Suomessa keskitytään liikaa arjen pieniin ilmastotekoihin kuten lähimatkailuun, kasvissyöntiin ja kierrättämiseen, vaikka koko suomalaisten yhteenlaskettu osuus kasvihuonepäästöistä on vain 0,3 prosenttia.
Mutta emmekö me toisaalta edusta laajemmin koko sitä länsimaista elämäntapaa, kulutuskulttuuria ja energiantuhlausta, joiden vuoksi sademetsiä hakataan öljypalmuviljelmien tieltä? Grundström itse kirjoittaa lentäneensä kirjan vuoksi neljä kertaa Kaakkois-Aasiaan ja kaksi kertaa Lontooseen. Samaan aikaan lentoliikenne on yksi nopeimmin kasvavista kasvihuonepäästöjen lähteistä.
”Kansainvälisiä kysymyksiä ei voida ratkaista ilman ihmisiä, jotka matkustavat”, Grundstöm sanoo napakasti. Mutta jatkaa sitten:
”Totta kai pienillä kulutusliikkeillä on vaikutusta, kun yritetään etsiä uusia ratkaisuja. Mutta minun mielestäni painopisteet ovat väärät. Ihmisiä pitäisi kannustaa toimimaan poliittisesti. Politiikassa vaikutetaan polttoaineiden tuotantoon ja kulutusverotukseen. Siihen verrattuna jollain yhden ihmisen lihansyönnillä on hirveän vähän merkitystä.”
Grundströmistä ei ole kovin hedelmällistä listata vinkkejä siitä, millaisilla arkisilla valinnoilla tavallinen ihminen voi vähentää ilmastopäästöjään.
”Tämä tuntuu ihmisistä vaikealta hyväksyä, koska on totuttu ajattelemaan toisin. Pienistä arjen teoista on niin paljon helpompi kirjoittaa ja puhua, isot kysymykset ovat usein vaikeampia ja tylsempiä. Mutta ei rikollisuuttakaan ehkäistä kirjoittamalla jutun loppuun, että sinäkin voit olla tekemättä rikoksia.”
Maa loppuu kesken
Jos tavallisen ihmisen arkisilla kulutusvalinnoilla ei ole ilmastonmuutoksen kannalta merkitystä, mitkä sitten ovat niitä suuria kysymyksiä, joihin pitäisi yrittää vaikuttaa?
”Esimerkiksi turhat kaasunpolttamiset Nigerian öljykentillä ja monet muut asiat jotka liittyvät öljyntuotantoon. Resurssitalouden kysymykset alkavat olla hirveän tärkeitä. Maa loppuu kesken, samoista ennallistettavista alueista taistelevat ilmastohankkeet ja palmuöljyviljelmät.”
”Vaikka sehän se juuri vaikeaa onkin tällä hetkellä, yrittää löytää edes poliittisia ratkaisuja, jotka toimisivat. Palmuöljy ei ole hyvä energianlähde, mutta fossiiliset polttoaineet ovat vielä pahempia.”
Grundströmin toivo on erityisesti niin sanotuissa REDD-mekanismeissa (reducing emissions from deforestation and forest degradation). Niiden tarkoituksena on torjua ilmastonmuutosta ehkäisemällä metsäkatoa kehitysmaissa erilaisia taloudellisia kompensaatioita tarjoamalla. Metsien hävittämisen on arvioitu aiheuttavan jopa 20 prosenttia maailman kasvihuonepäästöistä.
”Suomalaiset väittävät olevansa metsäasiantuntijoita, mutta täällä ei ole käsitelty REDD-mekanismeja mediassa juuri lainkaan. Varsovan ilmastokokouksessa ne olivat ainoa asia, joka eteni. Jos REDDit saadaan toimimaan, ne ehkäisevät isoja päästöjä.”
Toisaalta Musta orkidea -kirjassa kuvattu Keski-Kalimantanin hakkuualueen ennallistamishanke on surullinen esimerkki REDD-mekanismien epäonnistumisesta.
”Indonesia on monella tavoin korruptoitunut valtio. Hankkeessa ei myöskään kuunneltu paikallisia asukkaita. REDDin toimiminen on hyvin kulttuurisidonnaista, siihen ei ole mitään yhtä reseptiä. Pitäisi esimerkiksi tuntea alueen yhteisöt ja maanomistusmuodot, eikä luottaa vain keskushallinnolta tulevaan tietoon.”