T alon avain löytyy pihan piilosta. Ohut ovi aukeaa ikkuna helisten ja eteisessä tervehtii parketin ja perintöhuonekalujen tuoksu. Kivinen lattia on viileä sukkien alla. Harmaatukkainen mies ojentaa tohvelit. Ne ovat liian suuret, mutta lämpimät.

Caj Bremer (s. 1929) muistaa, kuinka hän istutti takapihan vaahteran isänsä kanssa. Ruotsia äidinkielenään puhuvana hän etsii suomenkielistä sanaa puun poikaselle ja löytää sen nopeasti: taimi!

Bremer on viettänyt Sipoon saaristossa nuoruutensa kesät ja oman perhe-elämänsä arjen. Työhuone löytyy taloon rakennetun lisäsiiven perältä, laboratorio on heti vasemmalla. Lasten vanha keinuhevonen laukkaa käytävällä.

Puhuessa Bremer pyytää katsomaan silmiin. Kuulo on viimeisten vuosien aikana heikentynyt. Näkö on pysynyt ennallaan – ja näkeminen.

Ammatti, joka löytyi ihmisten keskeltä

Suomen kuvajournalismin suunnannäyttäjiin kuuluva Bremer ei haaveillut nuorena valokuvaajan ammatista. Hän vieroksuu myös titteleitä ja meriittejä.

”Minä olen Caj”, hän sanoo nytkin.

Mies sanoo kuvanneensa mitä näki, jotta hänen näkemänsä tulisi nähdyksi.

Tuotannossa korostuu arki. Kuvat ovat tallenteita eletystä elämästä.

Bremer aloitti uransa studiotyöllä, mutta siitä hän ei koskaan nauttinut.

”Kun ensimmäistä kertaa pääsin lehtitöihin, tiesin heti, että se on minun juttuni.”

Nuori valokuvaaja pestattiin ensin Hufvudstadsbladetin apulaisvalokuvaajaksi. Sittemmin hän sai myös omia kuvaustehtäviä. Erityisellä lämmöllä Bremer muistelee työtään Viikkosanomissa.

Kolmentoista vuoden ajan Bremer oli osa toimitusryhmää, jolla oli selkeä yhteinen tavoite: tehdä laadukas ja ajassa oleva lehti. Palstatäytteinä käytetyistä kuvista siirryttiin kuvajournalismiin.

Pienen maan rajatuista resursseista huolimatta inspiraatio haettiin alan johtavista julkaisuista, esimerkiksi yhdysvaltalaisesta Lifesta. Korkeita odotuksia sovellettiin ennakkoluulottomasti mahdollisuuksien mukaan.

Valokuvalla on muutosvoimaa

Nuori kuvaaja matkusti ympäri Suomea ja maailmaa paikoissa, joita ei enää ole ja – ja jotka silloinkin tuntuivat epätodellisilta.

Vaahterapuu kasvoi poikasesta puuksi ja Bremer kuvasi.

Kuvausmatkoista vaikuttavimpia on ollut Köyhyyden kehto -aiheisen jutun kuvaaminen Itä-Suomen Polvijärvellä. Bremer kuvasi Polvijärvellä perhettä, joka oli saanut häätöuhan pienestä torpastaan.

”En ollut koskaan nähnyt sellaista kurjuutta”, hän sanoo.

Reportaasin välittämä ahdinko ei jäänyt huomaamatta. Julkinen huomio sai pankin perumaan häädön, mutta aiheutti myös suuren häpeän perheelle. Niin suuren, että perheen äiti haki kaikki lähikaupan lehdet hyllyistä pois.

Polvijärveläisen perheen äiti ei halunnut antaa kasvojaan köyhyydelle. Tapaus osoitti valokuvan muutosvoiman, mutta myös sen, että sillä on hintansa. Kuva paljastaa.

Puutteesta palatseihin

Äärimmäisyydet olivat Bremerin arkea. Puutteesta matkattiin palatseihin. Jokaiseen hetkeen, niin pieneen kuin suureenkin, sisältyi mahdollisuus ennen näkemättömälle kuvalle.

Bremer oli muun muassa presidentti Urho Kekkosen matkassa kuusikymmentäluvulla. Nauraen hän muistelee Pariisin muotikuvausmatkoja.

Työkaluna kulki vain pieni kinokamera. Välineellä ei niinkään ollut väliä. Tärkeintä oli olla läsnä, Bremer sanoo. Ympäristöön sulautuminen ja näkymätön työskentely olivat avaimia, joilla päästä käsiksi niihin hetkiin, jotka edelleen elävät Bremerin kuvissa.

Vaikka maailmaa on nähty, Bremer korostaa, että köyhyys, ylellisyys ja eksotiikka löytyvät niin läheltä kuin kaukaa. Valppaus ja uteliaisuus mahdollistivat yhteiskunnallisten ilmiöiden tallentamisen.

”Aina vettä ei tarvitse lähteä hakemaan joen yli.”

Bremer katsoo Valokuvaaja-kirjaa, joka on kooste hänen töistään yli puolen vuosisadan ajalta. Painavien kansien sisältä aukeaa esiin mustavalkokuva, jossa kaksi naista seisoo toisiaan vasten. Heidän hiuksensa tanssivat merituulessa. Kuva on utuinen ja naisten ilmeet vakavat. Molempien silmät ovat kiinni. Suuret tummat takit peittävät takana aukeavan vesistön.

Kuva on 1980-luvulla tehdyltä Laatokan-matkalta. Bremer muistaa päivän olleen sumuinen ja viileä ja laivan kannen tyhjä, kahta naista lukuun ottamatta.

”Kun näin naiset siinä kannella, tiesin heti, että tästä oli pakko saada kuva.”

Hänellä oli kaulassa kinokamera laajalla linssillä. Oli päästävä lähemmäksi. Valokuvaaja kierteli kannella ja esitti hajamielistä matkaajaa. Hän lähestyi naisia vaivihkaa kunnes oli tarpeeksi lähellä. Naiset hätkähtivät ja nyökkäsivät, mutta eivät sanoneet mitään.

Bremer ei tiedä naisista enempää. Vain kuva ja sen synnyttämät lukuisat tulkinnat säilyivät.

Ikuistettu elämä

Bremer seuraa nuoren valokuvaajapolven kehitystä ja rakentaa siltaa sukupolvien välille. Toisin kuin voisi olettaa, Bremer ei opeta, mutta kannustaa sitäkin enemmän.

Hän on kutsunut nuoret tekijät Sipoon saaristoon luokseen ja juhlinut heidän kanssaan Helsingin yössä.

”Caj Bremer on valokuvaajana samanlainen kuin ihmisenä”, nuorista kuvaajista koostuvan 11-kollektiivin valokuvaaja Touko Hujanen toteaa.

”Hän ei väheksy mitään. Aina kun hän kuvaa, hän kuvaa samalla tavalla – aidosti, ihmisenä.”

Hujasen mielestä Bremerin tuki on vaikuttanut myönteisesti vanhojen ja uusien kuvaajien tasa-arvoiseen suhteeseen. Avoimuus on ollut avain yhteistyöhön.

”Bremer todistaa omalla olemisellaan, että ikä on vain ajattelutapa. Hän näyttää meille mallia elämäntavasta, jonka jujuna on elämän rakastaminen”, Hujanen kiteyttää.

Päättymätön kuvavirta

Aamuauringon kavutessa iltapäivään taivasta peittävä pilvimatto repeää. Keltainen valo paistaa vaahteran takaa keittiön pöydälle. Haastattelu katkeaa yllättäen.

”Ai kun sulla on kaunis valo päällä!” Bremer huudahtaa.

”Istu nyt näin! Täytyy ottaa kamera, hei. Sori nyt vaan!”

Mies nousee pöydästä ja hakee pokkarinsa. Haastateltavan ja haastattelijan roolit rikkoontuvat, tuntemattomasta tulee tuttu. Valokuvaaja on silmänräpäyksessä omassa elementissään.

”Facebookissa huomenna”, Bremer virnuilee kameran takaa.