Havannassa syntynyt suomen kansalainen Rubén Pons (s. 1965) on yksi syksyn kotimaisia esikoiskirjailijoita. Hän pohtii suomalaisuuttaan muistelmateoksessaan Elämä kuin bolero.

Ponsin tie kirjailijaksi on ollut pitkä ja värikäs. Mies on elänyt elämän, joka on muistelmien arvoinen: 49 ikävuoteen mahtuu pioneeriaktivismia, Angolan sotaa, villejä Havannan rillutteluvuosia, sosialistista paloa, ideologista kriisiä ja muutto toiselle puolelle maapalloa.

”Itsellenikin on yllätys, että kirjani ilmestyy Suomessa. Ajattelin, että jos joskus julkaisen jossakin, se tapahtuu espanjankielisessä maailmassa.”

Teoksessaan Pons palaa sukunsa vaiheisiin ja omaan kasvuunsa kuohuvassa, trooppisessa Havannassa. Sitten yksi hänen elämänsä suurista rakkauksista toi hänet mukanaan kylmään, säkkipimeään Suomeen. Maahan, jossa naapurit eivät tervehdi ja ”vaaleaihoinen mulatti” on vielä aika monelle neekeri.

Suomi ei osoittaudu karibialaiselle onnelaksi. Kirjan ”kotimaisessa” osuudessa korostuvat maahanmuuttajan yleiset ongelmat: kielimuuri ja hanttihommat.

Pons opiskeli Havannan yliopistossa historiaa ja päätyi Granma-lehden toimittajaksi oltuaan ensin työssä painossa. Suomen työura alkoi turkistukussa varastomiehenä. Nykyisin Pons työskentelee vammaishoitajana, kirjoittamisen ohella.

”Otin kirjoittamisen ensin terapiana. Avioliittoni oli karilla, ja olin eksyksissä. Mutta kirjoitin myös, koska pelkäsin, että alkaisin unohtaa asioita. Kuuban historian kuohut kulkevat henkilötarinoiden rinnalla. Ne näkyvät myös omassa tarinassani: monia mullistuksia tapahtui 80-90-luvuilla Neuvostoliiton hajotessa.”

Elämä kuin bolero on suorasukainen tunnustustarina, jossa ei turhia hienostella. Välillä se hipoo amerikkalaisen Charles Bukowskin tai Ponsin maanmiehen Pedro Juan Gutiérrezin tilityksiä seksiseikkailuineen ja ylilyönteineen.

Pons kertoo kirjoittaneensa ennen kaikkea lapsilleen.

”Haluan, että he tietävät, miksi olen toiminut niin kuin olen toiminut ja että olen tehnyt virheitä. Tärkeintä on, että he ymmärtävät poissaoloni.”

Sohaisuja muurahaispesään

Pons korostaa haluavansa provosoida. Ja todennäköisesti hän myös onnistuu siinä: sen verran karuksi suomalainen lintukoto kirjassa kuvataan.

”Haluan herättää keskustelua. Pahinta on hiljaisuus – se, ettei kukaan sano mitään. Täkäläinen media haluaa miellyttää liikaa. Koko ajan korostetaan, että muualla menee huonommin.”

Muistelmissa sohaistaan muurahaispesään myös toisella rannalla. Kirjan ”Partasankari”, Kuuban entinen presidentti Fidel Castro ja jopa legendaarinen Che Guevara nähdään ennen kaikkea tehottomina kansanjohtajina, jotka johdattavat laumaansa kohti katastrofia. Kirjassa sivutaan myös useita vaiettuja skandaaleita, muun muassa kenraali Arnaldo Ochoan tapausta, jonka yhteydessä CIA epäili Fidel Castron hallitusta huumekaupasta.

Pons tietää ottaneensa riskin.

”En ole varma, pääsenkö enää Kuubaan tämän jälkeen. Mutta pahinta kaikista on kuitenkin itsesensuuri. Kuubassa kritiikki tulkitaan automaattisesti niin, että vastustat vallankumousta, vaikka ei asia ole niin mustavalkoinen. Minä olen vain sitä vastaan, mikä siellä on pielessä.”

Herjanheittoa ja hedonismia

Ponsissa korostuu kuubalaiselle kulttuurille tyypillinen choteo eli huulenheitto. Kuubalaiset ovat oppineet vitsailemaan myös ongelmistaan. Ponsin mukaan huumori on ollut yksi kuubalaisten tärkeimmistä selviytymiskeinoista.

”Suomessa ihmiset suhtautuvat elämään vakavammin. Asiat otetaan kirjaimellisesti, ja elämää säätelee kalenteri. Kuubassa taas olemme tottuneet improvisoimaan, koska mikään ei toimi niin kuin pitäisi.”

Ponsin mukaan kuubalainen on luonteeltaan hedonisti: tänään nautitaan, koska huomisesta ei tiedä. Suomalainen taas murehtii etukäteen jo ylihuomistakin, kantaa aina ristiä.

”Toki täälläkin ihmiset rentoutuvat, mutta siihen tarvitaan enemmän aikaa – tai ainakin muutama olut.”

Entä suomalaiset ja kuubalaiset naiset? Kirjassa suomalaisen naisen suorasukainen tyyli ei ole erityisen mairitteleva. Tämäkö on syy väärinymmärryksiin kaksikulttuurisissa parisuhteissa?

”Suomalaiset naiset sanovat asiat suoraan. Kuubassa olemme tottuneet siihen, että asiat sanotaan pehmeämmin, kiertoteitse. Näin mies kuvittelee päättävänsä asioista, vaikka todellisuudessa naiset päättävät kaikesta – ainakin perheen sisällä. Tämä on yhteistä molemmissa kulttuureissa, ainoastaan ilmaisutapa ja -tyyli vaihtelevat.”

Nostalgiaan tuomittu kansa

Kirjassa puhutaan paljon lähtemisestä. Hyvästit ovat melkein aina lopullisia. Kun joku perheenjäsen lähtee ulkomaille, hänestä tulee sukulaisille zombi, elävältä kuollut. Nostalgia on aina läsnä. Ikävä tuntuu olevan erottamaton osa elämää.

Kuubalainen haluaa ensin pois saarelta ja sen jälkeen sinne takaisin.

”Kai se johtuu siitä, että elämä saarella on niin suljettua. Ihmiset haaveilevat lähtemisestä ja paremmasta elämästä, mutta eivät he oikeasti tiedä, millaista elämä Kuuban ulkopuolella on. Ja kun pääsemme pois, alamme haaveilla saaresta. Ihanin paratiisihan on aina kadotettu paratiisi.”

Nostalgiaa lisää myös se, että sekä Kuubasta lähteminen että sinne palaaminen on niin hankalaa.

”Nykyisin on jo helpompi päästä käymään, mutta takaisin muuttaminen on harvoin mahdollista. Loikannut ei välttämättä pääse takaisin. Yksi lähisukulaiseni ei päässyt käymään Kuubassa yhdeksään vuoteen, vaikka hänellä on lapsi siellä.”

Myös Ponsin Kuubaan jäänyt, nyt jo aikuinen psykologitytär haaveilee lähtemisestä. Kirjailija haluaa kutsua tyttären Suomeen, mutta ei asumaan.

”Kuubassa ihmisillä ei ole hajuakaan siitä, miten länsimaalainen systeemi toimii. Haluan, että hän näkee omin silmin, ettei täälläkään raha puussa kasva.”

Isä ei halua, että tytär joutuu käymään saman läpi kuin hän. 

”Koulutusta vastaavaa työtä on Suomessa miltei mahdoton saada, ellei ole tietoliikenneinsinööri. Jo kielen takia menisi monta vuotta ennen kuin tyttäreni pystyisi harjoittamaan Suomessa ammattiaan.”
Pons itse on asunut myös Tanskassa ja Australiassa. Sopeutumisvaikeuksistaan huolimatta hän on kuitenkin päätynyt takaisin Suomeen, vapaaehtoisesti. Maailmankansalaisuudesta yleensä seuraa, että kotonaan voi tuntea olevansa useassa paikassa, eikä täysin missään. Kuubassa häntä pidetään jo suomalaisena ja Suomessa aina kuubalaisena.

”Täällä kaipaan Havannan valoa ja meren tuoksua, Kuubassa Suomen täsmällisiä aikatauluja ja lohta”, Pons toteaa – ainakin puolivakavissaan.