Artikkelikuva
25-vuotias vaellusopas

Siskot vuorten sylissä

Pohjoisvietnamilainen Sapan pikkukaupunki on vähemmistöistään ja vuorenrinteisiin rakennetuista riisiterasseistaan tunnettu turistikohde. Miten ”etninen turismi” vaikuttaa Sapan asukkaiden elämään?

”P elkään, että minut kidnapataan. Silloin saattaisin joutua naimisiin, vaikka minulla on jo poikaystävä”, sanoo Ly Thi Mu, 25.

Naimattomat hmong-tytöt ja -pojat kokoontuvat tet-uudenvuoden jälkeen torille tai kylänraitille tutustumaan toisiinsa ja etsimään sopivaa puolisoa. Mu sanoo pysyttelevänsä kaukana raitilta.

”Jos joku poika kiinnostuisi minusta, hän saattaisi kaapata minut. Sitten ei tarvitsisi kuin maksaa myötäjäiset vanhemmilleni, ja olisin yhtäkkiä naimisissa.”

Mun poikaystävä on hollantilainen, mutta vanhemmat eivät tiedä suhteesta. Heillä oli  kestämistä jo siinä, kun Mun isosisko meni naimisiin vietnamilaisen miehen kanssa.

Vaikka morsiamenryöstö ja järjestetyt avioliitot ovat lailla kiellettyjä, ovat ne osa paikallisen hmong-kulttuurin arkea.

Nuoret naiset vaellusoppaina

Mu on vaellusopas. Hän johdattaa minua kolmen päivän ajan pikkukylien välissä kiemurtelevilla liukkailla poluilla.

Ympärillämme leviää jyrkkiin vuorenrinteisiin rakennettuja riisiterasseja, alhaalla rotkon pohjalla kohisee joki. Tämä on hmongien, yhden Vietnamin suurimman vähemmistökansan, kotiseutua. Nämä ovat myös Vietnamin suosituimpia patikointimaisemia.

Vaeltaminen Sapaa ympäröivillä kukkuloilla on suosittua: pikkukaupungista löytyy yli 300 vaellusopasta. Suurin osa on naisia, sillä he osaavat englantia paremmin kuin miehet. Moni opas on oppinut kieliä kaupitellessaan käsitöitä turisteille.

Mu on työskennellyt Sapa Sistersin oppaana kaksi vuotta. Pikkufirmaa kehutaan estoitta suurilla matkailusivustoilla kuten TripAdvisorissa ja Lonely Planetissa. Syytä onkin, sillä Sapa Sisters pelaa reilua peliä: suurin osa tuotosta menee suoraan parillekymmenelle oppaalle ja kotimajoituksiin, ei hotelleille tai matkatoimistoille. Sapa Sisters maksaa oppailleen parempaa palkkaa kuin kilpailijat, vaikka vaelluksen hinta on asiakkaalle sama.

Käsitöiden kaupustelua

Savinen ja kuoppainen polku myötäilee riisiterassien reunoja. Välillä pusketaan tiheän pensaikon läpi tai marssitaan pihan poikki. Riisiterassit ovat tyhjillään, sillä sato korjattiin pari viikkoa sitten. Mu kertoo, että nyt miesväki on vuorilla poimimassa kardemummaa.

Naiset sen sijaan seuraavat vaeltajia kuin takiaiset. Hmongit ovat tunnettuja käsitöistään, ja levähdystauoilla naisilla on oiva tilaisuus levitellä kankaat ja kukkarot turistien nähtäväksi.

Jokaisen rouvan perinneasu on tehty hampusta. Kaikki työvaiheet tehdään käsin: kehrääminen, kutominen sekä kankaan värjääminen tummansiniseksi indigolla.

Hikisten turistien ympärillä pörrääviä naisia katsellessa tulee väistämättä mieleen, että kauppa saattaisi käydä paremmin kaupungissa. ”Siellä minäkin myin käsitöitä nuorempana”, Mu sanoo. ”Mutta pari vuotta sitten Sapaan valittiin uusi pormestari, joka kielsi katukaupustelun.”

Vietnamilaiset eivät arvosta hmongien ja muiden vähemmistökansojen tapoja. Valtaväestön mielestä perinteet ovat syy syrjäkylien köyhyyteen. Mu kertoo, kuinka vietnamilaiset pelottelevat lapsiaan: jos et syö lautasta tyhjäksi, sinut lähetetään asumaan likaiseen hmong-taloon. Mieleen tulee suomalainen lastenloru mustalaisen räkälaukusta.

Vuoristokylien asukkaat ovat kuitenkin ylpeitä taustastaan. ”Totta kai he haluavat mukavan talon ja kunnollisen skootterin, mutta eivät silti luovu omasta kulttuuristaan”, selittää Mu. ”Minunkin kotikylässäni on muutama perhe, joilla on isot talot ja uudet moottoripyörät. Silti he ompelevat itse omat hamppuvaatteensa, aivan kuten kaikki muutkin.”

Etnistä turismia

Vaikka vietnamilaiset eivät vähemmistökansojen perinteitä arvosta, länsimaiset turistit saapuvat Sapaan nimenomaan katsomaan käsinkudottuihin vaatteisiin sonnustautuneita hmongeja.

On pakko kysyä Multa, miltä tuntuu olla turistinähtävyys. Tyttö hämmästyy: eiväthän ulkomaalaiset tule patikoimaan töllistelläkseen eksoottisia heimoja! He haluavat ihailla maisemia ja tutustua paikallisiin kulttuureihin.

Mu kertoo kuulleensa Thaimaassa asuvasta kayan-kansasta. Metallirenkailla venytettyjen kaulojensa vuoksi ”kirahvinaisiksi” haukuttujen kayanien kylistä on tullut varsinaisia ihmiseläintarhoja, joihin saapuvilta ulkomaalaisilta kerätään pääsymaksu. Sapan alueen turismi ei kuitenkaan ole samanlaista hävytöntä töllistelyä, vakuuttaa Mu.

Sapassakin paikalliset pyytävät joskus rahaa valokuvista, vaikka Mun mukaan se ei ole yleistä. ”He ajattelevat, että turistit tienaavat rahaa heistä otetuilla kuvilla. Kun olin lapsi, en minäkään halunnut kenenkään lomakuviin. Pelkäsin, että joudun postikorttiin.”

Sapassa ei ole havaittavissa samanlaista valtakulttuurin pakkosyöttämistä kuin voimalla kiinalaistetussa Tiibetissä. Mu kertoo, että sellaista kehitystä on kuitenkin nähtävissä muissa Vietnamin vähemmistökansojen kotipaikoissa, esimerkiksi Ba Be -järvellä.

”Ehkä parinkymmenen vuoden kuluttua elämä on erilaista myös Sapassa. Mutta syrjäisemmissä kylissä tavat eivät muutu helposti – ja kyllähän turismikin kannustaa vaalimaan perinteitä.”

Aapinen käteen kaksikymppisenä

Ohitamme paikallisen alakoulun, jonka seiniä koristavat värikkäät maalaukset. Sisällä lapset lukevat kuorossa kovaan ääneen. Mu toteaa sivumennen, ettei ole käynyt päivääkään koulua. En ole uskoa korviani. Paljastuu, että avulias ja aurinkoinen tyttö on viettänyt lapsuutensa vesipuhvelien ja possujen seurassa.

Lapsena Mu oli hiljainen, joten vanhemmat päättelivät hänen olevan myös tyhmä. Koska kotiaskareissa tarvittiin apua, tyttö joutui paimentamaan perheen eläimiä. Hän anoi monta kertaa lupaa käydä koulua kuten siskonsa. Turhaan.

”En ole vihainen vanhemmilleni, mutta totta kai olen pettynyt. Kaiken lisäksi koulu olisi ollut ilmainen.”
Mu otti aapisen käteen vasta 20-vuotiaana. ”Neljään vuoteen en tehnyt käsitöitä, vaan käytin kaiken vapaa-aikani nenä kiinni kirjoissa. Parhaillaan luen Liisaa Ihmemaassa.”

Monilla Sapa Sistersin oppailla on kaksi tai kolmekin lasta, mutta Mulla ei ole kiirettä perustaa perhettä. Tytön unelma on suunnitella hmongien perinnevaatteita länsimaiseen makuun. ”Tunnen monta käsistään taitavaa naista, jotka voisivat ommella suunnittelemani mallit.”

Käsityökulttuuristaan kuuluisassa Sapassa ei ole osuuskuntaa, joka myisi hgmongien käsitöitä keskitetysti. ”Mutta ehkä jonain päivänä perustan sellaisen”, Mu hymyilee.

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Olet nyt varjossa ""staging"". Poistu