Englantilaistaiteilija Grayson Perry kirjoitti lokakuun alussa New Statesman -lehteen kiinnostavan tekstin otsikolla The rise and fall of Default Man (Oletusmiehen nousu ja tuho).
Mikä on tämä Perryn oletus eli ”defaulttimies”?
Defaulttimies on tietenkin länsimaista yhteiskuntaa raudanlujalla otteella lähes kaikilla elämänalueilla hallitseva valkoinen, keskiluokkainen, heteroseksuaalinen, useimmiten keski-ikäinen mies. Hän on ennen kaikkea yksilö, jonka tekoja peilataan omiin kykyihin, ominaisuuksiin ja ansioihin.
Mitä defaulttimies sitten ei ole? Perry huomauttaa, että brittiläisessä julkisessa keskustelussa toistuu jatkuvasti ajatus yhteisöstä. Muslimiyhteisön johtajat sitä ja tätä. Jos googlaa sanaa ”maahanmuuttajayhteisö”, saa lukea myös suomenkielisiä lokerointeja siitä millaisia ne ovat. Monenmoisten defaulttimiesten näkemyksiä monoliittisesta yhteisöstä, jonka jäsenet ovat pelkkiä tahdottomia sätkynukkeja.
Defaulttimiestä harvoin määritellään yhteisönsä kautta. Hän on itse määrittelijä ja vapaa kollektiivisen syyllisyyden taakasta. Vaikka yrittääkin hieman marttyyrinkatkuisesti toisinaan hihkua, miten epäreilua on kärsiä vaikkapa miehisen (väki)vallankäytön kritiikistä. Koska eiväthän kaikki miehet ole juoppoja, raiskaajia, rasisteja tai sovinisteja.
Eivätkä tietysti olekaan. Defaulttimiehen olisi silti oman kiukkunsa keskellä hyvä tunnistaa miltä tuntuu tulla määritellyksi tällä lailla. Tunne on taatusti paljon tutumpi defaulttimiehen varjossa porskuttavien ryhmien edustajille.
Kun alkusyksystä Helsinkiä uhkasi median rummuttama massiivinen maahanmuuttajajengien väkivallan uhka – joka sai muun muassa kansanedustajan ja entisen poliisin Tom Packalénin (ps.) vaahtoamaan opportunistisesti ”epäonnistuneen maahanmuuttopolitiikan hedelmien kypsymisestä” – nähtiin taas mitä puhuminen asioista niiden oikeilla nimillä tarkoittaa.
Aivan sama mitä faktoja poliisi tai nuorisotyön ammattilaiset latoivat tiskiin löyhästi toisiinsa linkittyneistä nuorista rikoksentekijöistä, joiden toiminnassa ei ole havaittu rikollisjengien piirteitä. Jollain loogisella loikalla syypääksi oli jo löydetty epäilyttävä, mätiä hedelmiä tuottava maahanmuuttajayhteisö.
Siinä samassa oli Olli Immonen (ps.) Helsingin rautatieasemalla monttu auki somettamassa, kuinka silmissä vilisee riitaa haastavia maahanmuuttajia. Pelkoa on kovin helppo lietsoa, mutta kumma kyllä Helsingissä on ollut uutisoinnin perusteella viime aikoina ihan yhtä rauhallista tai rauhatonta kuin ennenkin.
Niin sanotut maahanmuuttokriitikot muistavat usein viljellä fraasia ”maassa maan tavalla”. Mutta osaako defaulttimies sopeutua muuttuneeseen maailmaan ympärillään?
Onko defaulttimies perillä vaikkapa siitä, millaisia rohkeita, fiksuja ja täysin luontevasti monikulttuurisuuteen kasvavia nuoria löytyy suomalaiskouluista Kontulasta Ouluun? Itse olen viimeisen viiden vuoden aikana kymmeniä suomalaisia yläkouluja kiertäessäni yllättynyt ja ilahtunut tavatessani paitsi näitä nuoria, myös uuden sukupolven opettajia, joiden selvä enemmistö välittää ja tekee työtään suurella sydämellä.
Grayson Perry lainaa George Bernard Shaw’ta: ”Järkevä ihminen sopeutuu maailmaan ympärillään. Järjenvastainen ihminen yrittää saada maailman sopeutumaan itseensä. Siksi kaikki edistys on kiinni järjenvastaisesta ihmisestä.” (Shaw’n alkukielisen lainauksen subjektia ”reasonable/unreasonable man” voisi suomeksi kutsua myös kohtuulliseksi/kohtuuttomaksi ihmiseksi.)
Minäkin olen lähes täysin Perryn määritelmää vastaava defaulttimies. Vaikkei se helppoa olekaan, yritän päivittäin muistaa, ettei maailma ole automaattisesti minun.