On 2000-luvun alku ja alkamassa on Amnestyn paikallisosaston kokous Turussa. Kysymykseen kuka ottaa kahvia on vastauksena hiljaisuus. Entä kuka juo teetä? Kaikkien kädet nousevat.
Muistan kokouksen vieläkin, niin harvinaista on ollut kuulua enemmistöön teenjuojana. Suomalaiset ovat kahvikansaa, mutta pikku hiljaa teetä ovat alkaneet juoda muutkin kuin maailmanparantajat ja flunssapotilaat.
”Suomalainen teekulttuuri on nuorta nyt, mutta ennen täälläkin juotiin venäläisen kulttuurin vaikutuksesta paljon teetä. Kaikki muistavat isoäidin ihanan teen”, sanoo helsinkiläisen Thé Huoneen toinen omistaja Nina Lindgren.
Teekulttuurin katoamiseen Suomesta vaikutti sota ja sen jälkeinen niukkuus, Lindgren arvelee.
”Kaikesta oli huutava pula. Teetä juotiin kahvin korvikkeena, ja sitten kun kahvia sai, se jätti varjoonsa kaiken muun.”
”Nykyään suomalaiset ovat jo aika valveutuneita teen kuluttajia.”
Toisin oli vuonna 2005, jolloin Lindgren ja hänen siskonsa Nea perustivat ensimmäisen teekauppansa. Kahvikulttuuri oli nousukiidossa, suomalaiset opettelivat maistelemaan erikoiskahveja ja juomaan latteja ja cappuccinoja kahviloissa.
”Suomessa ei ollut yhtään teehuonetta tai teekauppaa, aloitimme ihan nollasta. Meillä oli suuret suunnitelmat, että saadaan ihanat isot tilat, oikea teeolohuone. Kun sitten avasimme, meillä oli yhdeksän neliön koppi”, Lindgren naurahtaa.
Nykyään Thé Huoneen myymälöissä Helsingin Eerikinkadulla ja Korkeavuorenkadulla on laajojen teevalikoimien lisäksi teehuoneet. Kolmas liike avattiin juuri Tapiolaan. Laajenemiseen Lindgren suhtautuu kuitenkin varauksella.
”Emme ole mikään ketju. Teehuone ei sovi hälyisiin ostoskeskuksiin, paikan pitää olla kaunis ja rauhallinen.”
Suoraan tuottajalta
Jos Suomesta oli vielä 2000-luvun alussa vaikea löytää hyvää teetä, niin oli Ranskastakin vuonna 1994, kun Arlette Rohmer perusti Les Jardins de Gaïa -yrityksensä.
”Tee oli lähinnä intellektuellien ja matkustavien ihmisten juttu. Silloin oli tarjolla vain pussiteetä, jota kukaan ei juonut koska se oli niin pahaa. Kahdessakymmenessä vuodessa on tapahtunut iso muutos”, kertoo Helsingissä vieraileva Rohmer.
Sosiaalityöntekijänä työskennellyt Rohmer oli ottanut sapattivapaata ja lähtenyt kiertelemään maailmaa. Haaveissa oli tehdä työtä jolla on merkitystä.
”Halusin yhdistää luomuteen ja matkustamisen. Aloitin Intiasta Darjeelingistä, tein teesekoituksia keittiöni pöydällä ja maalasin etikettejä käsin”, Rohmer muistelee yrityksensä alkutaivalta.
Nyt Les Jardins de Gaïa työllistää 65 ihmistä.
Gaïan kaikki teet ovat luomu- ja reilun kaupan sertifioituja. Rohmerin mukaan heidän omat kriteerinsä ovat merkkejä tiukempia, mutta kuluttajille sertifikaatit ovat tärkeitä. Ja tuottajillekin.
”Teetarhat, joiden kanssa työskentelemme, ovat olleet ensimmäisiä reilun kaupan tuottajia. Olen nähnyt omin silmin, miten kylät ovat kehittyneet reilun kaupan lisän ansiosta. Joissain paikoissa elettiin 20 vuotta sitten kuin keskiajalla. Nykyään kaikki lapset käyvät koulua, oppivat englantia, jotkut ovat yliopistossa”, Rohmer kuvaa.
Rohmerin mukaan reilun kaupan järjestelmässä ongelmana ovat isot ylikansalliset teeyritykset, jotka tekevät pieniä määriä reilua teetä tiedostaville kuluttajille ja muuten toimivat eettisesti ja ekologisesti kestämättömällä tavalla.
”Isot firmat eivät halua maksaa teestä. Se näkyy laadussa.”
Rohmer pyrkii vierailemaan kaikkien tuottajiensa luona vuosittain.
”Jotkut tunnen 20 vuoden takaa. Olemme kasvaneet ja kehittyneet yhdessä. He ovat niin ylpeitä, kun heidän teetään juodaan aina Iso-Britanniassa ja Suomessa asti.”
Arvokas tee
Myös Lindgrenin sisarukset tuntevat teensä alkuperän ja tuotantoprosessit. Valtaosa Thé Huoneen teelaaduista ostetaan suoraan pientuottajilta Vietnamista, Taiwanista, Japanista, Kiinasta tai Koreasta. Vain teesekoitukset tulevat yhteistyökumppanilta Euroopasta.
”Viljelijät kuuluvat alan yhdistyksiin, lapset käyvät koulua ja opiskelevat. Tilat ovat vauraita, työstä saa kunnollisen toimeentulon. En ole koskaan nähnyt lapsia teepelloilla Kiinassa. Ongelmia on enemmän Intiassa ja Sri Lankassa, missä on monikansallisten firmojen riistopeltoja”, Nina Lindgren sanoo.
Laatuteetä valmistavissa pienissä teetarhoissa, jotka ovat usein perhetiloja, teelehdet poimitaan käsin ja tee käsitellään ja pakataan valmiiksi tiloilla.
”Kävimme juuri Vietnamissa, missä teetarhat sijaitsevat vuorilla vaikeakulkuisten matkojen päässä. Pensaista poimitaan vain kolme ylintä nuppulehteä. Sadasta kilosta lehtiä tulee 40 kiloa teetä, lehdet ovat niin kevyitä, ajattele miten kova duuni! Siksi on tosi tärkeää, että me täällä arvostamme heidän työtään ja huolehdimme niistä lehdistä, valmistamme hyvää teetä.”
TIETOKULMA: Kiinasta Eurooppaan
Tee on maailman toiseksi suosituin juoma veden jälkeen. Sen alkuperä on Kiinassa, jossa sitä on juotu vähintään tuhat vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Teetä kasvattivat buddhalaiset munkit ja taolaiset erakot, ja teekulttuuriin kuuluu edelleen esteettisyys, hiljentyminen ja rauha.
Mustan teen synty on hämärän peitossa, toisin kuin maailman suurten teekulttuurien kuluttaman vihreän teen, jonka vaiheet tunnetaan tarkkaan, ja jonka alkuperästä on olemassa useita tarinoita, legendoja ja kirjoitettua historiaa.
Mustan teen uskotaan saaneen alkunsa vahingossa. Kun tuoksuvat, vihreät teelehdet pääsivät hapettumaan eli pilaantumaan, ne muuttuivat mustiksi. Eurooppaan, minne teetä tuotiin pitkien merimatkojen päästä Kiinasta, se saapui yleensä mustana.
Pahan maun peittämiseksi kitkerään teehen lisättiin maitoa ja sokeria. Nykyisin mustastakin teestä on olemassa lukuisia hienoja laatuja, mutta moni teeharrastaja vannoo silti vihreän ja muiden vähemmän käsiteltyjen teelajien nimiin.
Kun britit kolonialisoivat Intian 1850-luvulla, he perustivat sinne omat teeplantaasinsa. Eurooppalainen teemaku oli jo vakiintunut, ja tee haluttiin hapettaa valmiiksi lähtömaassa. Intiassa ja Sri Lankassa tuotetaan tänäkin päivänä pelkästään mustaa teetä.
Brittien teetuotannossa tavoitteena oli laadun sijaan määrä. Assamissa, Darjeelingissä ja Ceylonissa teen valmistusprosessi koneellistettiin, teollistettiin ja yksinkertaistettiin. Työolot plantaaseilla olivat surkeat.
Brittien seuraava keksintö oli teelehtien murskaamiseen perustuva CTC-valmistusmenetelmä, jossa voidaan käyttää kaikkein huonoimmatkin lehdet. Vielä 1930-luvulla CTC-teetä pidettiin liian huonolaatuisena myyntiin, mutta toisen maailmansodan ja pussiteen keksimisen jälkeen siitä tuli yleinen teen tuottamisen tapa.
Kuluttajia ei enää kiinnostanut teen maku, riitti, että se oli halpaa ja valmistui nopeasti.
Lähteet:
Pekka Nihtinen: Kiinalainen teekirja. Memfis Books 2004.
Kakuzo Okakura: Kirja teestä (1906). Kustannusosakeyhtiö Taide 2011.
Pirkko Arstila: Teen ystävän kirja. Sammakko 2011.