Mouhammad Urabi näyttää nahkakantista vihkoa, johon on rastein merkitty kadonneet sotilaat. Sen jälkeen hän hakee ulkoseinän vierestä aseensa ja poseeraa sen kanssa kameralle.
Mouhammad on kaksitoistavuotias ja hänen olallaan roikkuva ase on tehty puusta. Sota pakolaisleirin aidan takana sen sijaan on totta.
Mouhammadin isä, Omer Urabi, on lomalla perheensä luona Öncüpinarin pakolaisleirillä Turkin Kilisissä.
Nelivuotias Suad-tyttö istuu isänsä sylissä ja näyttää imevän irti kaiken saatavissa olevan hellyyden. Se ei ole ihme, sillä isän läsnäolo on harvinaista herkkua. Omer viettää Syyriassa sotimassa 30–40 päivää ja palaa sitten viikoksi takaisin pakolaisleirille vaimonsa ja viiden lapsensa luo. Sama rutiini on toistunut jo reilut kaksi vuotta.
Urabin perhe pakeni kotoaan Alepposta helmikuussa 2012.
”Bashar Al-Assadin armeija hyökkäsi taloihin ja tappoi ihmisiä. Meitä ammuttiin ja pommitettiin”, Omer kertoo.
Omerin vaimo, Emel, kertoo, että hänen arkensa ei juurikaan poikkea arjesta Syyriassa.
”Teen rutiinitöitä, laitan ruokaa, pidän huolta lapsista, siivoan. Mutta totta kai olisin onnellisempi kotona.”
Emel kertoo ikävöivänsä sukulaisiaan ja elämäänsä Syyriassa. ”Ruumiini on täällä, mutta sydämeni Syyriassa.”
Öncüpinarin konttikaupungin suojissa asuu 14 052 syyrialaista. Alueella on kaikki pienen kaupungin tärkeimmät palvelut: esikoulu ja peruskoulu, terveysasema, supermarketti, leikkikenttiä ja harrastustiloja.
Leirin raha-automaatilla jonottaa viitisenkymmentä huntuihin verhoutunutta naista. Saapuessaan leirille pakolaiset saavat rahannostokortit, joilla voi nostaa joka kuukausi noin kolmekymmentä euroa henkeä kohti. Tämän lisäksi monet syyrialaiset miehet käyvät läheisessä Kilisin kaupungissa töissä esimerkiksi ravintoloiden tarjoilijoina.
Betonikuplassa maailma näyttää kauniilta
Emelillä ja Omerilla on viisi lasta, kolme poikaa, Eyyub, 13, Mouhammad, 12, ja Abdurrahman, 10, sekä kaksi tyttöä, Rabia, 8, ja Suad, 4. Abdurrahman vakuuttaa, että he viihtyvät hyvin leirillä ja että heillä on paljon ystäviä.
”Täällä on kaunista”, hän sanoo.
Leiri on suuri betonikenttä, jolle on ladottu vieriviereen reilut 2000 konttia. Konttien väliin jää leveitä katuja. Vihreää ei näy missään ja vaalea betoni heijastaa kylmää valoa.
Leikkiviä tai vain päämäärättömän näköisesti kuljeskelevia lapsia on joka puolella. Yksi pikkupoikien suosituimmista leikeistä näyttää olevan pienten kuulien heittäminen katukiveyksen välisiin halkeamiin ja aukkoihin.
Yhden konttikodin oviaukossa roikkuu pikkutyttö. Pian kaksi isompaa lasta tulee repimään häntä pihalle. Seuraa tuuppimista ja itkua. Lasten otteet ovat raisuja.
Mouhammadin sotaleikissä on tänään tauko, mutta sotiminen jatkuu taas huomenna. Hän on kasannut lapsista kokonaisen armeijan, jota hän johtaa.
”Se näyttää vaikuttavan lasten leikkeihin, kun he näkevät minun lähtevän sotimaan”, Omer sanoo.
Harhaluoteja leiriin
Piikkilanka kiertää Öncüpinarin pakolaisleiriä. Verkkoaidan toisella puolella, kirjaimellisesti kiven heiton päässä, on Syyria. YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n yleisen turvallisuuskäytännön mukaan pakolaisleirejä ei saisi rakentaa 50 kilometriä lähemmäksi sotivaa maata.
Leirin poikkeuksellisen sijainnin vuoksi Turkin on helppo auttaa pakolaisia siirtymään nopeasti pakolaisleirille, mutta sijainti on aiheuttanut myös vaaratilanteita. Harhaluodit ovat silloin tällöin lentäneet pakolaisleirin alueelle, koska oppositio on toistuvasti taistellut vain muutamien kilometrien päässä leiristä.
Vaikka Turkki on hoitanut pakolaistilannetta esimerkillisesti, maan vieraanvaraisuuden rajat alkavat tulla vastaan.
Syyrialaiset alkoivat saapua Turkin rajalle keväällä 2011. Tuolloin kaikki pakolaiset otettiin vastaan. Pakolaisten määrä kuitenkin kasvoi kasvamistaan läpi kesän 2012. Tämä johtui varsinkin konfliktin kärjistymisestä Aleppossa.
Kesän 2012 jälkeen Turkki alkoi kontrolloida leireille otettavien pakolaisten määrää eikä Öncüpinarin leirillekään mahdu enää lisää ihmisiä. Vastaan otetaan vain hätätapaukset. Tämän seurauksena Syyrian puolelle rajaa on syntynyt hätäisesti kasattuja telttaleirejä, joissa ihmiset odottavat pääsyä turvaan Turkkiin.
Turkin kaikilla pakolaisleireillä asuu yhteensä noin 200 000 pakolaista. Sen lisäksi Turkissa asuu valtion virallisen, varovaisen arvion mukaan noin 400 000 syyrialaista. Kaikkia pakolaisia ei ole kuitenkaan rekisteröity. Kansalaisjärjestöjen arvioiden mukaan pakolaisleirien ulkopuolella saattaa asua jopa 800 000 syyrialaista.
Pakolaisleirien ulkopuolella asuvat eivät saa valtiolta taloudellista tukea vaan he ovat oman yritteliäisyytensä sekä kansalaisjärjestöjen ja Turkissa mahdollisesti asuvien sukulaisten avun varassa.
Syyriassa asuu paljon erilaisia uskonnollisia ryhmiä kuten sunni- ja shiiamuslimeja, alaviitteja ja druuseja. Urabin perheen jäsenet ovat sunnimuslimeja.
Omer selittää seikkaperäisesti eri uskontoryhmien hankalaa suhdetta Bashar Al-Assadin alaviittiperheeseen. Omer toivoo, että Syyriaan saataisiin demokratia ja että eri uskonnolliset ja etniset ryhmät pystyisivät elämään sovussa.
”Rauha on mahdollinen, mutta vain Allah voi tietää sen. Minä luulen, että ehkä 5–10 vuoden kuluttua Syyriassa voisi vallita rauha. Al-Assadin hallinnon väistymisenkin jälkeen tulee vielä olemaan ongelmia ennen kuin uusi hallinto saadaan muodostettua”, Omer pohtii.
Miesten maailma
Yritän päästä juttelemaan kahdestaan Emel Urabin kanssa. Haluaisin kysyä, minkälaisia tunteita hänessä herää silloin, kun hänen aviomiehensä on Syyriassa sotimassa.
”Kaipaan miestäni ja pelkään hänen puolestaan. Ajattelen kuitenkin, että hänen on tarpeellista olla siellä”, Emel vastaa diplomaattisesti.
Hän ei selvästikään pysty tai halua puhua aiheesta enempää. Oma vaikutuksensa on varmasti myös sillä, että läsnä on paitsi Omer myös leirin mediavastaava ja kääntäjä, kummatkin miehiä.
Vastaus kuitenkin herättää lisää kysymyksiä, joista paikallisen tulkin mukaan ei ole soveliasta keskustella: Entä jos Omer ei enää palaisikaan takaisin? Miten perheelle silloin kävisi? Pystyisikö Emel etsimään työpaikan elättääkseen itsensä ja viisi lasta? Onko Emelillä varaa avioitua rakkaudesta vai tehdäänkö se pakon edessä, jos perhe tarvitsee elättäjän?
Kello on jo yli viisi ja mediavastaava hätistää vieraita pois leirialueelta. On aika hyvästellä Urabin perhe ja poistua Öncüpinarin leiriltä, sillä portit suljetaan yöksi.
Viereisestä kontista juoksee huivipäinen tyttö meitä kohti ja viittoo valokuvaajan luokseen. Hän haluaa poseerata siskojensa kanssa kuvissa.
Pikkusiskot Zeynep, 7, ja Fadila, 4, makaavat kontin lattialla patjoilla. He ovat syntyneet vaikeasti vammautuneina eivätkä pysty omin avuin liikkumaan. Kontin seinänvierus on täynnä lääkepurkkeja. Vaikka pakolaisleirin alueella onkin terveyskeskus, hyvää pitkäaikaista hoitoa ei ole saatavilla.
Kuvaajan paikalle hakenut Fatima sanoo olevansa kymmenenvuotias, mutta hän näyttää paljon ikäistään vanhemmalta. Hänen kasvoiltaan heijastuu väsymys ja vastuu. Fatiman kotikontissa vaikuttaisi asuvan vain perheen äiti ja neljä tyttöä. Isää ei näy.
Kenties Fatiman olemuksessa näkyy vastaus aiempaan kysymykseen siitä, miten Urabin perheelle kävisi, jos Omer-isä ei tulisi sodasta takaisin. Ehkä vastuu alkaisi painaa myös Emelin lasten hartioita kesken lapsuuden. Mouhammadin sotaleikistä tulisi liian todellista.
Ōcüpinarin pakolaisleirillä tehtyjen haastattelujen lisäksi jutussa on käytetty lähteenä Brookings -instituutin marraskuussa 2013 julkaisemaa tutkimusta Turkey and Syrian refugees: The limits of hospitality.