Kapusin ylös keskiaikaisen linnan portaita Pohjois-Kyproksen Kyreniassa maaliskuussa. Oli kulunut viisikymmentä vuotta siitä, kun ensimmäiset rauhanturvaajat saapuivat saarelle vuonna 1964. Käyn linnassa silloin tällöin keskustelemassa politiikasta kyproksenturkkilaisen toimittajakollegani kanssa, joka pitää siellä kahvilaa.

Keskustelumme siirtyi rauhanturvaoperaation vuosijuhlaan ja neuvotteluihin saaren tulevaisuudesta. Rauha täällä on vallinnut jo yli 40 vuotta, mutta saaren pohjoisosan de facto -valtiolla ei ole kansainvälistä tunnustusta. Pakolaisten rajan molemmille puolille taakseen jättämien kiinteistöjen kohtalosta ei olla myöskään päästy sopuun.

Ongelma alkoi äärinationalismista. Kyproksenkreikkalai­set vastustivat turkkilaisten vähemmistöoikeuksia ja halusivat liittää saaren Kreikkaan. Jouluna 1963 kampanjointi kärjistyi väkivaltaisuuksiksi. Noin 18 prosentin suuruinen turkkilaisvähemmistö päätyi elämään eristetyillä asuinalueilla alkeel­lisissa olosuhteissa. Heille jäi kolme prosenttia koko saaresta. Tähän asetelmaan suomalaiset rauhanturvaajat saapuivat: ennaltaehkäisemään väkivaltaisuuksia, turvaamaan autosaattueita, toimittamaan turkkilaisten asuinalueille elintarvikkeita. Sodaksi tilanne kärjistyi vasta kymmenen vuotta myöhemmin, kesällä 1974.

Kollegani alkoi muistella menneitä toisen paikallisen miehen kanssa. 1960-luvulla rauhanturvaajat olivat olleet pienten poikien suuria idoleita, rehtejä ja rohkeita. Kollegani kertoi turkkilaiseen tyttöön rakastuneesta suomalaismiehestä, toinen mies muisteli saaneensa rauhanturvaajalta uuden jalkapallon korvauksena auton alle jääneestä lelustaan.

Mitäköhän rauhanturvaajille nykyään kuuluu, miehet pohtivat. Kerroin suomalaisesta sotahistorioitsija-everstiluutnantista, joka kritisoi ulkomaalaisten heikkoa Kyproksen historian tuntemusta. Monet eivät tiedä, miksi YK lähetti rauhanturvaajat Kyprokselle vuonna 1964 tai miten saarella elettiin ennen sotaa. Miehet hymähtivät; kyproksenturkkilaiset ovat tottuneita siihen, että saaren historiasta noteerataan ulkomailla useimmiten vain sen kyproksenkreikkalaisille suotuisa versio.

Monasti näkee asiat selkeästi vasta vuosien päästä, totesi kollegani lopulta. Katsoin häntä kysyvästi. ”Olimme kauan niin uppoutu­neita toipumaan sodasta, ettemme ole saaneet aikaiseksi edes kiittää. Mutta rauhanturvaajat pelastivat meidät kaikki, koko saaren vieläkin suuremmalta tragedialta. Välitä kiitokseni heille jos voit, emme me heitä ole unohtaneet.”

Ajoin kotiin tietäen, että perillä pukisin kollegani sanat tekstiksi välittömästi. Kiitokset eivät saisi viivästyä enää lisää.