Saisipa lantin joka kerta, kun joku vetoaa lastemme tulevaisuuteen yhteiskunnasta tai maailmasta keskusteltaessa. Sitä mietin, kun silmäilin presidentti Barack Obaman Twitter-tiliä ja näin vapaan maailman johtajan tykittävän somevirtaan seuraavaa:
”Climate change is real and we have to act now.” Ja heti perään: ”We will leave our children with a better future and a better America.” (Ilmastonmuutos on totta, ja meidän on toimittava nyt. Jätämme lapsillemme paremman tulevaisuuden ja paremman Amerikan.)
Tuli vaivautunut olo. Jos presidentin lauseiden mittaamiseen olisi jonkinlainen itsestäänselvyysmittari, se luultavasti räjähtäisi. Toki on ilahduttavaa, että Yhdysvaltain presidentti sanoo ääneen – tai käskee avustajansa naputella Twitteriin – kannanoton, jossa kehotetaan toimiin ilmastonmuutosta vastaan. Olipa tuo kannanotto kuinka lattea tahansa.
Niitä lapsia jäin kuitenkin miettimään. Oliko tämäkin vaatimus toimista ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi pakko määrittää vyön alle suunnatuilla mielikuvilla ”lastemme tulevaisuudesta ja paremmasta Amerikasta lapsillemme”?
Lasten pirullinen, kiistämätön viattomuus tekee yhteiskunnallisesta keskustelusta usein todella hankalaa – olipa kyse lastensairaaloiden rahoituspohjasta, ilmastonmuutoksesta tai kehitysavusta.
Lasten nykyiseen tai ennakoituun kärsimykseen vetoaminen lienee kovin yleistä siksi, että se on tehokasta. Lapsikortilla irtoaa rahaa, sympatiaa, kallistuvia päitä ja kiukkuisia katseita kaikkien niiden suuntaan, jotka ovat eri mieltä – eli vihaavat lapsia. Kriittisessä keskustelussa tympeistä faktoista kun unohtuu usein lastemme tiedät-kyllä-mikä.
Kun Obama toivoo amerikkalaisten ottavan ilmastonmuutoksen vakavasti, hän toivoo mitä ilmeisimmin sen tapahtuvan viattomien isien ja äitien sydämissä, jotka pakahtuvat ajatuksesta oman jälkikasvunsa kärsimyksestä. Että nämäkö joutuvat kestämään aina vain katastrofaalisempia ilmaston ja luonnonvarojen mullistuksia – avuttomat pienet.
Paljoakaan merkitystä ei taida olla sillä, kuinka moni lapsi kärsii jo nyt äärettömän vaurauden ja äärettömän köyhyyden kasautumisesta pitkin tätä ilmastokatastrofia kohti lilluvaa palloamme. Muiden ihmisten lapsia, jotka elävät jossain kaukana.
Lapsiin ja lasten tulevaisuuteen vetoaminen tuntuu älyllisesti epärehelliseltä, koska se nojaa illuusioon ihmisistä, jotka eivät oikeastaan koskaan kasva aikuisiksi. Halutaan luoda mielikuva tulevaisuuden maailmasta, jossa tallustelee vain viattomia kullannuppuja – niitä, jotka tuhisevat unissaan viereisessä huoneessa. Mutta aikuiseksi nekin kasvavat. Osa vieläpä välinpitämättömiksi kulutushirmuiksi, joita ympäristön kuormittaminen ei hetkauta.
Ei tässä mistään lasten tulevaisuudesta ole kyse, vaan ihmiskunnan eloonjäämisestä. Kaikenlaisten eliölajien ja kaikenikäisten edustajien selviämisestä.