Metsänraivauskoneet rynnivät viidakkoon. Amatsonin sademetsässä brasilialaiset siniarat (Cyanopsitta spixii) päättävät pistää hanttiin: meiltä ei elintilaa viedä. Viidakko kuuluu meille.
Eikä aikaakaan, kun papukaijat ryntäävät tiiviinä rintamana siivet valtoimenaan kohti koneita ja niitä ohjaavia rahanhimoisia pahiksia. Koneet kaatuvat, pahikset joutuvat luovuttamaan.
Kantaaottava ja jopa poliittisena näyttäytyvä kohtaus on menestyksekkäästä, miljoonabudjetilla tuotetusta koko perheen animaatioseikkailusta Río 2.
Tämä on myös kohtaus, joka näytellään varsin usein lehtemme sivuilla. Sama kohtaus, joka esitetään eri puolilla maailmaa kaiken aikaa: köyhät maanviljelijät taistelussa suurmaanomistajia tai monikansallisia yhtiöitä vastaan. Alkuperäiskansat puolustamassa oikeuksiaan ja itsemääräämisoikeuttaan valtaväestön nujertavaa ylivoimaa vastaan. Naiset penäämässä tasa-arvoista kohtelua yhteiskunnissa, joissa heille on jätetty liian vähän tilaa ilmaista mielipiteensä.
Tässä lehdessä Pohjois-Meksikossa sijaitseva intiaanikylä puolustaa maitaan komentelemaan tulleita huumekartelleja vastaan. Yhdysvaltoihin suuntaavan huumereitin varrella sijaitseva Cheran on tyypillinen meksikolaiskylä, johon huumekauppiaat ovat ujuttaneet lonkeronsa keräämällä kyläläisiltä suojelurahaa korruptoituneen poliisin nenän edessä.
Päivänä, jolloin kyläläisten mitta tuli täyteen, kartellin palkkalistoilla olevat puunhakkaajat olivat jo kaataneet ison osan kylän metsistä. Nyt kaatajat aloittivat tuhoamisen intiaanien pyhillä paikoilla.
Sitä ei voinut hyväksyä.
Ensin liikkeelle lähtivät naiset. Sitten he hakivat mukaan miehensä.
Loppu on historiaa: kyläläiset pääsivät eroon kartellien vallasta. Cheranilaisille ei riittänyt se, että he saivat ajettua pois huumekartellin kätyrit. Seuraavaksi he häätivät kylästään myös korruptoituneet paikallispoliitikot ja puolueet. Jopa poliisit saivat lähtöpassit.
Miten he sen tekivät: yhdessä. Kuin siniarat.
Olen alkanut pikku hiljaa uskoa, että noihin seitsemään kirjaimeen kiteytyy ainut mahdollinen muutosvoima Rääkkylästä Rio de Janeiroon: yhdessä.
Maailma kylässä -festivaalilla Helsingin Kaisaniemessä lavalle nouseva espanjalaistähti Amparo Sánchez kertoo tässä lehdessä, että ajatus vain itselleen elävästä ihmisestä on hänelle absurdi. Hän uskoo vahvasti inhimillisempään maailmaan. Yhteiskunnallinen aktivismi on sekä moraalinen velvollisuus että etuoikeus.
Ja kyllä, yksikin ihminen voi tehdä paljon, herätellä muita ihmisiä, nostaa kissoja pöydälle. Mutta asioiden eteenpäin vieminen ja muutoksen tekeminen vaatii aina joukkovoimaa, yhteistyötä.
Jos teillä on parempia vaihtoehtoja, kuulisin niistä mielelläni.
”Voima on meissä. Tärkeintä on olla pelkäämättä”, Sánchez laulaa.