Krugerin luonnonpuiston kyljessä on paviaanitarha, jossa kasvatetaan orpoja paviaaneja. Tarhassa näistä ihmisten toimien vuoksi orpoutuneista paviaaneista kootaan laumoja luontoon palautettavaksi.

Tarhaa johtava Stephen Munro tuntee parhaat marjapuut ja purot, ja niinpä paviaanit todennäköisesti pitävät häntä jonkinlaisena puolipaviaanina. Mies myös tietää, mitä eläintä kannattaa juosta karkuun ja mitä ei.

Munro puhuu sujuvasti paviaania, kiipeää vaivattomasti puuhun ja käyttää paviaanilaumasta pronominia ”me”.

Skotlannista kotoisin oleva mies tuntee hyvin eteläafrikkalaiset kasvit ja eläimet. Hän on kuitenkin vilpittömän innoissaan kertoessaan, kuinka paljon paremmin villipaviaanit tuntevat luonnon. Niin kuin esimerkiksi se uros, joka johdatti paviaanilauman pitkän matkaa sähkölinjoille ihan turhaan kahdesti.

”Kolmannella kerralla koko maa oli täynnä proteiinia. Uros tiesi koko ajan, että toukat olivat tulossa”, Munro kertoo ihailua äänessään.

Bataattilahjuksia

Munro saapui Etelä-Afrikan koillisosissa sijaitsevalle tarhalle ensimmäisen kerran vuonna 2003. Hän tuli niin hyvin toimeen sekä paviaanien että tarhan perustaneen Rita Miljon kanssa, että palasi takaisin jo seuraavana vuonna.

Munrosta tuli tarhan ensimmäinen miespuolinen orpopentujen sijaisemo.

Ehkä se oli Miljon juoni: Munro tahtoi kasvattaa pentunsa kunnolla, ja päätti jäädä pidemmäksi aikaa.

Ensimmäisen paviaaninpennun jälkeen Miljo antoi hänelle toisen, eikä Munro enää halunnut lähteä.

Ensimmäisen paviaanilaumansa Munro vapautti vuonna 2006 opetettuaan ensin paviaanit tuntemaan uuden reviirinsä: missä on vettä, missä ruokaa, missä suojaa.

Ennen vapautusta Munro valitsi laumasta liittolaisen, jonka avulla hän myöhemmin saisi lauman seuraamaan itseään.

Tai se oli suunnitelma – liittolainen karkasi ohikulkeneen paviaanilauman mukaan heti ensimmäisenä päivänä.

Seuraavan liittolaisen lahjontaan kului paljon bataattia.

”Meni kauan, että sain lauman seuraamaan itseäni. Ja kun en enää tahtonut niiden seuraavan, ne seurasivat joka paikkaan. Vessaankin.”

Munro on johtanut paviaanitarhaa vuodesta 2012. Vastuu kaatui hänen harteilleen yhtäkkiä, kun Rita Miljo kuoli tulipalossa.

Irti päästämisen vaikeus

Kun pentuja ruokitaan tuttipulloista ja niille annetaan turvaa 24 tuntia vuorokaudessa, on vaikea uskoa, että ne voisivat koskaan alkaa pelätä ihmisiä. 

Ihmispelko on yksi asioista, jotka Munro paviaaneille opettaa. Auton saapuessa hän antaa varoitushuudon ja juoksee lauman kanssa karkuun. Munro yllättyi itsekin siitä, miten hyvin prosessi toimi. Viiden kuukauden jälkeen paviaanit pakenivat jopa Munroa.

Ensimmäinen vapautus oli vaikea, eikä Munro tahtonut jättää paviaanejaan. Miljon piti hakea hänet pois puskista.

”Minun piti vieroittaa itseni niistä. Viiden kuukauden ajan oli olemassa vain 25 paviaania ja minä. Se oli elämäni hienoin kokemus, olin valmis kuolemaan viidakkoon. Siellä oli hyvä olla.”

Paviaaneista irti päästäminen on joka kerta vähän helpompaa. Jos joku kuitenkin katoaa, on se edelleen rankka paikka.

”Tiedän, että jokaisesta vapautettavasta laumasta kaksi tai kolme paviaania menehtyy parin vuoden sisällä. Se on luonnon laki. Mutta ainakin olemme antaneet niille mahdollisuuden.”

Paviaani ajattelee tunteella

Munro on hyvin rauhallinen ja läsnä oleva mies. Hän kuvaa työtään tarhalla stressaavaksi: tekemistä on paljon, palkkaa ei makseta eikä vapaapäiviä ole.

Kun aletaan puhua vapautusmatkoista, hänen silmänsä syttyvät.

”Paviaanien kanssa lopetan turhan ajattelun. Alan ajatella kuin paviaani, mutta se ei ole enää ajattelua vaan vaistoa, tunnetta. Useimmiten se ei petä.”

Kerran Munro löysi kadonneen paviaanin lopettamalla ajattelun. Hän päätyi puulle, jossa kadonnut laumanjäsen mutusteli marjoja.

Munron kokemuksen mukaan aistit vahvistuvat, kun etäisyys sähkövaloihin ja televisioihin kasvaa.

Ensimmäisellä vapautuskerralla se ilmeni niin, että Munro alkoi kuulla paviaanien varoitushuudoissa vivahde-eroja. Paviaanit eivät olleet koskaan ennen nähneet norsuja, sarvikuonoja, seeproja ja strutseja, ja ne varoittivat toisiaan niistä hieman erilaisin äänin.

Villit paviaanit antavat varoitushuutoja pelkästään petoeläimistä. Munro oli innoissaan: paviaanit loivat kieltä.

Vapautukset jumissa

Caren tarhalla on nyt yli kymmenen paviaanilaumaa, jotka ovat valmiita vapauteen. Osa on ollut siihen valmiita jo kauan.

Vapautuksia ei ole tehty vuoden 2009 jälkeen, sillä sopivia vapautusalueita on vaikea löytää. Etelä-Afrikassa paviaaneja pidetään tuhoeläiminä. Alueita ovatkin tähän asti luovuttaneet lähinnä yksittäiset hyväsydämiset tilanomistajat.

Ilmassa on muutosta. Haastattelupäivänä Munro on tapaamassa hallituksen edustajia mahdollisen yhteistyön aloittamiseksi. Hallituksella on paljon maa-alueita, jotka sopisivat vapautukseen.

Paviaanien palauttamista luontoon voi perustella vaikkapa paviaanien merkityksellä siementen levittämisessä. Tai sillä, että paviaanien vapautustietoja voidaan hyödyntää uhanalaisten eläinten vapautuksissa.

Munrolle kyse on kuitenkin paviaanien palauttamisesta sinne, minne ne kuuluvat.

”Eivät ne voi elää näissä häkeissä loppuelämäänsä. Meidän on päästettävä ne ulos.”

Seuraava vapautus voi koskea laumaa, jonka jokaista jäsentä Munro on kasvattanut.

Seuraajan paikka avoinna

Munro ei osaa eritellä, mitä hän on elämässään oppinut apinoilta ja mitä ihmisiltä. Ainakin osa hänen kärsivällisyydestään on tarhavuosien aikana kadonnut. Kun paviaanilauma karkasi häkistään kesken miehen aamupalan, hän löysi itsensä huutamasta työntekijälle niin, että maissilastut lensivät suusta.

Vaikka reaktio sai alkunsa huolestumisesta, se nolottaa häntä edelleen.

Munro pitää paviaaneista niiden sosiaalisen älykkyyden takia. Paviaanit eivät myöskään politikoi, eikä niiden kanssa tarvitse käydä sähköpostikeskusteluja.

”Olisin mieluummin puskissa 20 paviaanin kuin 20 ihmisen kanssa. Paviaanit ovat hiljaisempia kuin ihmiset ja niillä on vähemmän draamoja. Tai ainakin ne ovat niiden omia draamoja, enkä minä ole mukana niissä.”

Munro haluaa antaa paviaaneillensa parhaan mahdollisen elämän. Nyt hän tahtoisi opettaa vapautustaitonsa jollekulle.

”Minulla on niin paljon tehtävää täällä. En voi jatkuvasti mennä puoleksi vuodeksi puskiin.”

Yksi ehdokas seuraajaksi löytyikin, mutta hän sai tarpeekseen kahdessa päivässä.

”Minun oli tarkoitus jättää hänet yksin lauman kanssa ja palata itse tarhalle. Sitten hän lähti ja kaikki piti järjestää uudelleen. Olin niin… helpottunut. Olin iloinen, että minun oli jäätävä.”

Illan hämärtyessä Stephen Munro seisoo paviaanitarhan toimiston edessä. Takana olevista häkeistä kuuluu paviaanien röhinää.

”Kai minut on luotu tähän hommaan. Kai tämä on juuri sitä, mitä minun pitääkin tehdä”, hän toteaa ja kuulostaa siltä, kuin ajattelisi asiaa nyt ensimmäistä kertaa.