Kun yhdysvaltain keskuspankki Fed päätti vuoden 2008 joulukuussa aloittaa niin sanotun määrällisen elvytyksen eli pankkien omistamien velkakirjojen ostamisen, globaali finanssikriisi oli vasta alkamassa. Investointipankki Lehman Brothers oli kaatunut muutamaa kuukautta aiemmin, ja keskuspankki yritti epätoivoisesti auttaa kituvaa taloutta.

Kahden ensimmäisen tukiohjelman aikana Fed loi uutta keskuspankkirahaa 2,3 tuhannen miljardin dollarin edestä. Vuoden 2012 lopussa alkoi kolmas, toistaiseksi mittaluokaltaan noin 1,5 miljardin ohjelma. Viime joulukuusta asti kuukausittaisia ostoja on leikattu kymmenellä miljardilla joka kuukausi. Yhteensä Fedin määrällinen elvytys on siis luonut uutta rahaa karkeasti laskien noin 14 kertaa Suomen bruttokansantuotteen verran.

Raha etsii tuottoa

Kyseessä on taloushistoriassa lähes poikkeuksellinen kokeilu, jolla on ollut vakavia seurauksia köyhempien maiden kannalta.

Tukiostojen seurauksena pankkien tileille on kertynyt valtava määrä rahaa. Niille on haluttu luonnollisesti tuottoa, joten ne ovat virranneet sinne missä sitä on, kuten valuuttoihin, osakkeisiin ja hyödykkeisiin. Kovimmat tuotot löytyvät usein rajojen ulkopuolelta, teollistuneista kehitysmaista.

Suuret rahavirrat aiheuttavat epävakautta. Yksi kärsineistä maista on Argentiina, jonka ongelmat maan keskuspankin pääjohtajan pestin äskettäin jättänyt Mercedes Marco del Pont on nähnyt lähietäisyydeltä.

”Otimme käyttöön pääomakontrollit hyvissä ajoin, joten vältimme pahimmat ongelmat. Mutta valitettavasti myös me olemme nähneet merkittävän määrän pääomaa virtaavan maahamme”, hän sanoo.

Del Pontin kaltaisten kriitikoiden mielestä Fedin aiheuttamassa epävakaudessa on pohjimmiltaan kyse ilmiöstä, joka on esiintynyt toistuvasti lähihistorian finanssikriiseissä. Niin Meksikossa, Argentiinassa, Itä-Aasiassa, Islannissa kuin Latviassakin nopeasti liikkuvat globaalit rahavirrat ovat näytelleet omaa osaansa kriisien synnyssä.

”Viime vuosien tapahtumat ovat vain yksi todiste lisää siitä, että meidän täytyy kyetä kontrolloimaan epävakaita finanssivirtoja. Ne tekevät hallaa köyhempien maiden kehitykselle.”

Pääomavirrat vääristävät

Määrällisen elvytyksen myötä suuria määriä rahaa virtasi uusiin sijoitustuotteisiin, joiden avulla oli mahdollista käydä kauppaa hyödykkeillä ikään kuin ne olisivat osakkeita.

Finanssikonserni Morgan Stanleyn kehittyvien markkinoiden sijoitustoiminnasta vastaavan Ruchir Sharman mukaan Fedin kaksi ensimmäistä tukiosto-ohjelmaa synnyttivätkin hyödykekuplan. Ensimmäisen ohjelman aikana esimerkiksi ruoan hinta nousi viidenneksen ja öljyn peräti 59 prosenttia. Toisen kierroksen aikana hinnat nousivat taas. Kun Fed alkoi vihjailla uusimmasta ohjelmastaan, ruoan ja öljyn hinnat alkoivat jälleen kohota.

Pääomavirrat näkyvät myös valuuttakursseissa. Kun rahaa virtasi kehittyvien maiden valuuttoihin, niiden arvo nousi suhteessa dollariin. Tämä taas heikensi näiden maiden vientiä, mikä kirvoitti Brasilian valtiovarainministeriltä syytöksiä ”valuuttasodasta”. Kun rahahanoja alettiin vuoden alusta kiristää, kehitysmaiden valuutat heikkenivät. Se edistää vientiä, mutta saattaa olla kohtalokasta niille, joilla on velkaa ulkomaisessa valuutassa.

Maailmantalous on monimutkainen, ja siitä on vaikea löytää selkeitä syy-seuraussuhteita. Esimerkiksi ruoan hinta on erinäisistä syistä laskenut viime vuoden alusta, velkaostoista huolimatta. Näyttää kuitenkin olevan selvää, että määrällinen elvytys on lisännyt epävakautta usein eri tavoin. Kuten Intian keskuspankin pääjohtaja Raghuram Rajan totesi äskettäin, ”löysä raha virratessaan sekä sisään että ulos vääristää talouksiamme”.

Yhteistyötä vaaditaan

Nykypäivänä Washingtonissa, Lontoossa tai Tokiossa tehdyt päätökset vaikuttavat hyvin konkreettisesti miljoonien ihmisten elämään köyhemmissä maissa. Maailmanpankin pääekonomisti Kaushik Basu huomauttaa, että Fedin tukiohjelmien aikana Yhdysvaltain talouskasvu on ollut vaisua, mutta inflaatiota alkoi sen sijaan esiintyä Vietnamin, Kiinan ja Intian kaltaisissa maissa.”Tämä johtuu siitä, että maailma on yksi iso talous. Raha virtaa ympäriinsä”, Basu sanoo  toimistossaan Washingtonissa.

”Elämme hyvin globalisoituneessa maailmassa, toimemme vaikuttavat muihin. Sen takia meidän on oltava niistä tietoisempia. Rahapolitiikka kaipaa suurempaa kansainvälistä koordinointia, koska sillä on niin suuri vaikutus.”

Kun tällaista koordinaatiota yritettiin muutama vuosi sitten ehdottaa teollisuusmaiden G20-kokouksessa, oli huoneessa paikalla myös YK:n kauppa- ja kehityskonferenssin entinen pääekonomisti Heiner Flassbeck. Hän on jo pitkään ollut kriittinen vallitsevaa järjestelmää kohtaan.

”Neljän vuoden ajan oli selvää, että hyödykkeiden hintoja vääristi spekulointi. Siitä oli etua hyödykkeiden tuottajille, mutta ihmiset kärsivät. Sama koskee valuuttoja – niiden arvon kova nousu ajoi paikallista teollisuutta konkurssiin”, hän sanoo.

Flassbeckin mukaan nykypäivän globaali finanssijärjestelmä – jossa pääoma virtaa vapaasti, ja maiden välillä saattaa olla suuriakin spekulointiin kannustavia korkoeroja – synnyttää automaattisesti epävakautta. 

”Kehittyvien maiden on otettava itseään niskasta kiinni ja ymmärrettävä, että ne eivät tarvitse erilaista rahapolitiikkaa rikkailta mailta. Ne tarvitsevat erilaisen finanssijärjestelmän”, Flassbeck päättää.

Näin Fedin määrällinen elvytys toimii

Yhdysvalloissa toimivilla pankeilla on tili maan keskuspankissa Fedissä, niin kuin meillä on pankkitili liikepankissa. Meillä on liikepankin tilillä liikepankkirahaa, pankeilla on keskuspankin tilillä keskuspankkirahaa.

Määrällinen elvytys eli quantitative easing (QE) tarkoittaa prosessia, jossa Fed ostaa pankkien omistamia arvopapereita. Arvopapereista tulee keskuspankin varallisuutta, ja se hyvittää pankkien tilejä niiden arvon edestä.

Elvytyksen on tarkoitus auttaa taloutta muun muassa varallisuuden kasvun, inflaatio-odotusten sekä lisääntyvän lainanannon myötä.

Rahapoliittisesti itsenäisten maiden kaikki omassa valuutassa tapahtuva rahankäyttö tapahtuu keskuspankin ”rahanluontina”, joten velkaostoissa ei tässä mielessä ole mitään poikkeuksellista.

Velkaostojen on pelätty aiheuttavan hyperinflaatiota, kun rahan määrä taloudessa kasvaa valtavasti, ja toisaalta kun rahat lopulta ”vyöryvät” talouteen pankkien lainanannon kautta. Näin ei ole kuitenkaan käynyt, koska rahapohjan kasvu ei itsessään aiheuta inflaatiota, ja pankit voivat lainata keskuspankkirahaa vain toisilleen keskuspankkijärjestelmässä.