Tanssin eturivissä lavan edessä, jolla esiintyy meksikolainen bändi Los de Abajo. Poliittinen bändi laulaa Helsingin Kaisaniemessä maansa sorrettujen puolesta, peräänkuuluttaa muutosta. Jossain vaiheessa lavalle kannetaan banderolli, jossa vaaditaan etelämeksikolaisten zapatisti-intiaanien oikeuksien tunnustamista.

Olen hivuttautunut yleisömeressä kohti meksikolaisia kuulijoita, koska haluan päästä osalliseksi heidän riemustaan. Samalla pääsen koskettamaan omia nuoruusmuistojani. Tasan kaksikymmentä vuotta sitten heiluin juurikin Meksikossa, jossa Los de Abajo heitti ensimmäisiä keikkojaan. Alun alkujaan olen oppinut espanjan kuuntelemalla c-kasetilta meksikolaista rockia, myös tätä bändiä.

Heräämiseni yhteiskunnan eriarvoisuudelle tapahtui sekin Meksikossa, jonne säntäsin vapaaehtoistyöhön kesken yliopisto-opintojen. Olin pääkallopaikalla, kun zapatistikapina puhkesi maan eteläisessä osavaltiossa Chiapasissa tammikuussa 1994. Matkustin brasilialaisen toimittajaystäväni kanssa Chiapasissa sijaitsevaan San Cristobal de las Casasin kaupunkiin heti kapinan puhjettua. Tajusimme, että jotain merkittävää oli tapahtumassa. Halusimme olla osa sitä, elää ja hengittää muutosta. Suonissa virtasi puhdas adrenaliini.

Siispä nostalgian ainekset ovat nyt kasassa, olen kananlihalla.

Mutta niin on moni muukin: koko keikan ajan vieressäni tanssii ekstaattisesti meksikolainen nuorukainen. Keikan lopussa kyyneleet valuvat hänen silmistään. Jossain biisien välissä tönäisen häntä hartiaan ja huikkaan: ”Te tostaste?”, ”Menitkö sä ihan sekaisin?” Poika vastaa: ”Es que me siento que estoy en mi casa.” ”Minusta tuntuu, että olen kotona.”

Olla kotona, tämän hetken, täällä kaukaisessa Suomessa. Tiedän täsmälleen, miltä hänestä tuntuu. Niin myös lähelläni joraavat kaksi somalialaistaustaista poikaa. Arríba, México! he huutavat kilpaa. Minulle toinen pojista sanoo: ”Mä en ymmärrä mitään mitä ne sanoo, mutta mä tunnen mitä ne tuntee.”

Tällaisia hetkiä voi kokea toukokuisena viikonloppuna Maailma kylässä -festivaalilla Helsingin Kaisaniemessä. On pakahduttavan kaunis tunne olla todistamassa ihmisten koti-ikävää ja positiivista kansallistuntoa. Samaistua.

Kun bändi on soittanut viimeisen kappaleensa, se laskeutuu lavalta yleisön sekaan. Kymmenet meksikolaiset yleisön joukossa ottavat maanmiehensä vastaan, levittävät Meksikon lipun katokseksi ja alkavat tanssia sen alla yhdessä. Kaisaniemen kenttä pölisee, bändi jatkaa soittoaan yleisömeren keskellä.

Tämä on parasta, olla osa ihmisyhteisöä, jotain suurempaa, sanojen tuolla puolen. Sen mahdollistaa musiikki – ja festivaali.

Yhdelle tällaiselle festivaalille, Tansanian Sansibarille, pääset tämän lehden sivuilla 28–33. Olen varma, että siellä, yleisön keskellä, moni on kokenut samaa yhteenkuuluvuutta ja kansallisuuksien rajat ylittävää euforiaa kuin minä Kaisaniemessä.

Toivotan kaikille lukijoille antoisaa, elämyksiä ja muistoja tuottavaa kesää – vaikkapa festareilla!