Kaikkihan tuntevat jo Mustan Barbaarin, musiikin maailmaan heittäytyneen kehonrakentajanuorukaisen.
Hän on yksi ajankohtaisista musiikkimaailman ilmiöistä, joita Antti-Ville Kärjä tutkii Suomen Akatemian rahoittamassa Musiikki, monikulttuurisuus ja Suomi -hankkeessa.
Hankkeen tavoitteena on selvittää, mitä on musiikin suomalaisuus.
”Minkälaiset ihmisryhmät ja millaiset musiikit rajautuvat pois suomalaisuudesta, mitkä taas lasketaan luonnollisemmin sen osaksi?” Kärjä kysyy.
Tutkimuksen keskeisiä pohja-ajatuksia on, että suomalaisuus musiikissa on sopimuksenvarainen asia. Suomalaisuuden määritelmät myös muuttuvat, erityisen nopeasti käytännön tasolla.
Kansalliset kaanonit ovat hitaita sopeutumaan muutoksiin ja ottamaan huomioon uusia musiikin muotoja. Historiankirjoitusta on muokannut esimerkiksi käsitys suomalaisen musiikin kolmesta emoperinteestä. Suomalainen musiikki olisi näin ajatellen fuusio afroamerikkalaisesta populaarimusiikista, keskieurooppalaisista kevyen klassisen kaltaisista tyyleistä sekä itäisestä, karjalais-slaavilaisesta kansanmusiikista.
”Ajatellaan vaikka raï-musiikkia. Suomessa on ihmisiä, jotka ovat tehneet sitä, mutta jos sitä yrittää suhteuttaa tähän kolmiyhteyteen, se osoittautuu hankalaksi. Kysyä voi tietysti niinkin päin, kuinka kauan mahtaa kestää ennen kuin arabivaikutteinen musiikki voisi olla neljäs emoperinne. Kuinka monta sataa vuotta siihen tarvitaan?”
Myös emoperinteeksi laskettu afroamerikkalainen musiikki on varsin tuore tulokas.
”Jos 150 vuodessa jokin voi kehittyä emoperinteeksi, millaisia kulttuurisia prosesseja se tarvitsee? Tässä tapauksessa voi ehkä ajatella, että globaalin median kautta afroamerikkalainen aines on tullut osaksi suomalaistakin valtavirtaa, ja suomirockin kautta erityisesti omittu kansallisen identiteetin rakentamiseen.”
Musiikin ”suomalaistumisessa” ei olekaan kyse vain yhteiskunnan ilmiöistä; kotiutuminen tehdään yhtä lailla historiankirjoissa.
Kärjän mielestä historia ja perinteet luodaan yhteiskunnallista todellisuutta varten eikä päinvastoin.
Koripallokuvastosta Mustaan Barbaariin
Kärjä on tutkinut muun muassa Pensselisetää ja suomalaista huumoriräppiä. Kantavia teemoja tutkimuksessa ovat olleet kansallisuuden ja etnisten erojen rakentuminen populaarimusiikin ympärillä.
Alun perin rocklyriikasta kiinnostuneesta musiikkitieteen opiskelijasta tuli suomalaisuuden tutkija osittain sattumalta, kun hän valitsi graduaineistokseen suomalaisia musiikkivideoita. 1990-luvun puolivälissä kotimaisten musiikkivideoiden tuotanto oli suppeaa. Ajan tyyliä luonnehti ulkomaisen kuvaston imitoiminen.
”Kuvastossa oli palavia roskapönttöjä ja yhdysvaltalaista urbaania katukulttuuria kaikkine etnisine vivahteineen. Sen sijaan suomalainen urbaani katukulttuuri loisti poissaolollaan, puhumattakaan suomalaisista vähemmistöistä”, Kärjä kertoo.
Amerikkalaisen näköisiä tummaihoisia koripalloilijoita suomalaisissa videoissa kyllä esiintyi. Näennäisesti kaiken näköisten ihmisten esittäminen saattoi näyttää etnisesti hyväksyvältä. Kärjä alkoi kuitenkin miettiä, miten hankalaa saamelaisen, romanin tai somalin olisi ollut esiintyä videoissa.
Kulttuuritieteissä puhutaan ”toiseudesta”, kun kuvataan suhtautumista ihmisryhmiin, jotka asetetaan omalle kulttuurille vastakkaisiksi tai ulkopuolisiksi. ”Toisiksi” leimattuihin ihmisiin heijastetaan epäluuloja ja kielteisiä stereotypioita. Nämä alkavat edustaa kokonaisvaltaista vierautta.
Musiikkivideoiden toiseudessa Kärjää alkoi kiinnostaa vierauden ja tuttuuden sekoittuminen. Koripalloilijat olivat katsojalle etäisiä, mutta silti popvideoista tuttua kuvastoa.
”Siinä oli mukana toisaalta globaalin median tarjoama tuttuus ja toisaalta mittaamaton etäisyys. Olen kutsunut tätä turvalliseksi toiseudeksi”, Kärjä kertoo.
”Mitä lähempänä toiseus on, sitä uhkaavampaa siitä potentiaalisesti tulee. Kun etäisyydestä tulee tarpeeksi suuri, ei siihen tarvitse kiinnittää huomiota. Yhdysvaltalainen koripalloilija on tavallaan turvallisempi toinen kuin somalivähemmistö.”
Tummaihoiset edustivat lähinnä musiikkivideoiden konventioita ja ”pakollisia koristeita”. Viitteet todelliseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen olivat vähintään epäselviä. He vaikuttivat enemmänkin amerikkalaisilta kuin suomalaisilta.
Kärjä pitää esimerkiksi Mustaa Barbaaria lupaavana viitteenä siitä, että turvallisen toiseuden esittämiseen on tullut muutoksia. Suomalais-tansanialainen kehonrakentajaräppäri on tuulettanut satiirin keinoin oikeita ennakkoluuloja, kuten mustaihoisen miehen uhkaavuutta.
Ulkopuolisuuden kokemus yhdistää
Tutkimuskohteena suomalaisuus on lopulta kaikkea muuta kuin teoreettinen kysymys. Kyse on ihmisten kelpaamisesta mukaan tai jäämisestä ulkopuolelle.
Kärjä sanoo, ettei hänellä ole kokemuksia rasismista, eikä aihe alun perin edes mietityttänyt kovin paljon. Kunnes hän väitöskirjaprojektin aikana huomasi pohjimmiltaan tutkivansa myös omia kokemuksiaan.
”Sitä tajusi käsittelevänsä aihetta siksi, että itselläkin on kokemuksia sellaisista tilanteista, joissa oma identiteetti ja omat erot muihin ovat tulleet tärkeiksi”, Kärjä kertoo.
”Tämä tarjosi terapeuttisenkin tavan käsitellä erojen tuottamisen mekanismeja siten, ettei omia kokemuksia tarvinnut niin paljon avata tutkimuksessa.”
Tutkimuksessa korostuu usein erilaisten syrjinnän muotojen historiallinen erityisluonne. Esimerkiksi sukupuoleen tai luokkaan perustuvalla syrjinnällä onkin toki omat erityiset historiansa. Kärjä uskoo, että sosiaalisen erottelun mekaniikassa on kuitenkin myös paljon samaa.
Tämä tekee inhimillisestä samaistumisesta mahdollista. Jokainen, jolla on kokemuksia erilaisuudesta, ymmärtää myös toisten ulkopuolisuuden kokemusta.
”On etnisyyden tutkimus poliittinenkin valinta. Haluan osallistua julkiseen keskusteluun ilmiöstä ja osoittaa sisäänpäin kääntyneen kansallisajattelun, rodullistamisen ja niihin liittyvien ennakkoluulojen naurettavuuden. Ja sen, että syyt eivät ole ihmisissä, joihin viha kohdistetaan.”