Kuusi pitkää päivää.
Niin kauan ja niin vähän on siitä, kun 25-vuotias Zaw Seng viimeksi latasi heroiiniannoksen ruiskuun ja lävisti neulalla käsivartensa laskimon.
Kaivostyöläisen päässä jyskytti sumeana se sama tuttu ajatus, joka oli seurannut jokaista annosta viimeiset viisi vuotta.
”Tämä on viimeinen fixi. Tämän jälkeen lopetan.”
Laskimo kuljetti heroiinin kiivaana hakkaavaan sydämeen, joka pumppasi sen vauhdilla aivoihin. Pian jatkuva kipu hellitti otteensa Zawista ja hän heräsi eloon.
Nyt Zaw makaa haperoisen hyttysverkon alla laihana ja kalpeana.
Näky on lohduton, vaikka Zaw vakuuttelee olon olevan jo parempi. Välillä hän nousee sängyn laidalle istumaan, mutta vajoaa taas pian väsyneenä kyljelleen.
Baptistien Young crusaders -vieroitushoitolan suuri makuusali on tyhjä. Muut pojat ovat lähteneet pakolliselle raamattutunnille.
Zaw saapui neljä päivää sitten keskuksen pihaan keho kivusta kouristellen. Tämänkertainen päätös oli kantanut pidemmälle kuin koskaan aiemmin.
Zawin setä oli vapautunut heroiinista kymmenen vuotta sitten tässä samaisessa keskuksessa, Burman entisen pääkaupungin Yangonin liepeillä.
”Olin perheelleni häpeä ja tiesin, että tappaisin itseni ellen lähtisi.”
Keskuksessa Zawille osoitettiin sänkypaikka makuusalista. ”Veljet” yrittivät pitää kivut poissa hieromalla lihaksia ja valelemalla kylmää vettä päälle. Välillä ojennettiin kädet rukoukseen.
Vieroituksen periaatteet tulivat Zawille äkkiä tutuiksi: ei metadonia, ei kipulääkkeitä. Heroiini piti hikoilla ulos.
Hoito retuperällä
Burman julkinen terveydenhuolto on liki olematonta ja vieroitushoito sen mukaisesti surkeassa jamassa.
Monilla yksityisklinikoilla heroiini yritetään hakata ulos käyttäjistä. Valtion laitokset sen sijaan ovat tehottomia, YK:n huumeiden ja rikollisuuden torjunnasta vastaavan järjestön UNODC:n Burman maajohtaja Jason Eligh kertoo.
Vieroitushoidossa käytettävän metadonin puute on valtava ongelma.
”Täällä käytetään sitä liian vähän. Joko sitä ei ole saatavilla tai sitä pelätään. Maa oli niin kauan suljettuna, että vieroitushoito on kuin länsimaissa vuosikymmeniä sitten”, Eligh pohtii.
Young crusadersilla on omat keinonsa.
”Liian monet käyvät lyhyissä lääkehoidoissa ja palaavat sitten huumeisiin”, keskuksen johtaja Khin Khin Moe sanoo vakavana.
”Vain Jeesus voi vapauttaa lopullisesti huumeista.”
Raamattu tutuksi
Khin Khin Moen isä – entinen gangsteri ja narkomaani David Yone Mo – perusti Young crusadersin vapauduttuaan huumeista 1970-luvulla.
Isän kuoltua tytär otti laitoksen johtaakseen.
Keskuksella on Burmassa tehokas maine. Khin Khin Moe vakuuttelee, että 80 prosenttia hoidon loppuun asti käyvistä pääsee huumeista lopullisesti eroon.
Mutta täällä loppuun asti on pitkä aika; hoito kestää neljä vuotta ja uhrauksia on tehtävä.
Kiellettyjen asioiden listalta löytyvät alkoholi, tupakka, seksi, väkivalta ja kaikki lääkkeet.
Hoito ja ylläpito maksaa 30 dollaria kuussa – suuri summa yhdessä Aasian köyhimmistä valtioista.
Käytännössä maksaminen jää perheille. Khin Khin Moe vakuuttaa, että jos rahaa ei mistään saa, autetaan ilmaiseksi.
Kunhan pahimmista vieroitusoireista on toivuttu, alkavat pakolliset raamattuopinnot. Eikä sen niin väliä, oletko kristitty, buddhalainen, muslimi tai hindu.
”Me emme ole vankila, pidämme ovet auki, jos joku haluaa lähteä. Niitäkin paikkoja on, joissa asukkaita rangaistaan ja pidetään kuin vankilassa”, Khin Khin Moe selittää.
Raamattutunteja on päivittäin ja ne kestävät kolme vuotta. Sitten seuraa vuoden mittainen seurakuntaharjoittelu Young crusadersin seurakunnassa Yangonissa.
Vapaa-ajalla pelataan jalkapalloa, rämpytetään kitaraa, nostetaan painoja ja huolehditaan keskuksen uusista asukkaista – heikoimmista veljistä.
Vuosi vuodelta enemmän tulijoita
Kahden makuusalin punkat on asetettu vieri viereen. Omaa tilaa löytyy suurin piirtein sängyn leveydeltä, vähäinen omaisuus on sullottu peltiseen arkkuun sängyn päädyssä.
Keskuksessa on tällä hetkellä 68 huumeriippuvaista. Vuodessa tulee parikymmentä uutta, joista keskimäärin seitsemän lopettaa parin viikon jälkeen.
Tyhjiä petipaikkoja ei saleista löydy, sillä tulijoita olisi jatkuvasti enemmän kuin lähtijöitä. Syy on yksinkertainen – huumeiden käyttäjiä on maassa vuosi vuodelta enemmän.
”Työttömyys lisääntyy, ja nuorilla on liikaa aikaa. Se näkyy tulijoiden määrässä”, Khin Khin Moe sanoo.
Burma on maailman toiseksi suurin oopiumin tuottaja. Burmassa 300 000 taloutta on riippuvaisia, no, riippuvaisista.
”Ei ole kyse pahuudesta vaan köyhyydestä. Näillä ihmisillä ei ole vaihtoehtoja. Jos pellot nyt tuhottaisiin jäisivät sadat tuhannet taloudet käytännössä ilman ruokaa”, Jason Eligh summaa.
Kun oopiumunikosta saatua morfiinia jalostaa edelleen, saadaan heroiinia.
Siitä suurin osaa salakuljetetaan Kiinaan ja Laosiin, mutta yhä suurempi osa jää Burman kaduille.
Vuonna 2012 oopiumia tuotettiin Burmassa 13 prosenttia enemmän kuin edellisvuonna, ja yli kaksi kertaa enemmän kuin kuusi vuotta aiemmin, UNODC:n raporteista selviää.
”Hallituksen mukaan heroiinin piikittäjiä on 75 000 ja muuten huumeita käyttäviä 150 000, mutta minun mielestäni arvio on auttamatta liian pieni”, Eligh sanoo.
Tilanne on pahin Kachinin ja Shanin lääneissä, joissa oopiumin viljely käytännössä tapahtuu. Yhdeksän kymmenestä Young crusadersin potilaasta tulee noilta seuduilta.
Kaikki alkoi kokeilunhalusta
Brong Aung on yksi heistä. Kolme kuukautta sitten keskukseen tullut opiskelija piikitti heroiinia kolmesti päivässä.
Burmassa heroiini on ehkä halvempaa ja puhtaampaa kuin missään muualla maailmassa. Brongin päiväannokseen kului alle neljä dollaria.
Ja heroiinia oli aina tarjolla.
Miesten tarinat käytön aloittamisesta tuovat mieleen koululaisten tupakkakokeilut Suomessa: yksi osti heroiinia lähipuodista tiskin alta, toinen piikitti vanhempiensa talossa isän ja äidin ollessa muualla.
Kun halpaa heroiinia on helposti saatavilla, alkaa monien riippuvuus silkasta kokeilunhalusta.
Brong piikitti heroiinia ensimmäisen kerran yliopiston asuntolassa.
”Oli tylsää, ja se kuulosti jännittävältä. Kavereiden kanssa kierrätimme neulaa ja piikitimme minun huoneessani”, Brong sanoo samalla kun vetää paitaa päällensä.
Brongilla alkaa olla jo hoppu raamattutunnille.
”Se on täällä muuttunut. Enää ei ole tylsää, on ystäviä ja tekemistä, pidän siitä.”
Alueen laidalla nököttää tyhjillään sairaala. Sen salissa on parikymmentä makuupaikkaa, mutta raha ei riitä sairaalan toimintaan.
Silloin tällöin, ehkä kerran kahdessa kuukaudessa, vapaaehtoiset lääkärit käyvät tekemässä tarkastuksia ja jakamassa lääkkeitä vakavasti sairaille.
Se ei riitä. Kahdella kolmesta keskuksen asukkaasta on hiv, vähintään yhtä usealla hepatiitti. Niiden hoitoon keskuksella ei ole resursseja.
Taudit leviävät äkäisesti heroiinikäyttäjien kesken. Uudet neulat maksavat yleensä enemmän kuin heroiini ja narkomaaneille niitä ei mielellään myydä.
Zaw Sengillä hiv-testi on vielä edessä, Brong Aung on testannut itsensä jo kolmesti.
”Käytimme aina samoja neuloja muiden kanssa, pelkään vieläkin, että sairastuin”, Brong sanoo.
Young crusadersilla ei ole juurikaan keinoja auttaa niitä, joilla virus on.
”Kaupungin sairaalasta meidät käännytetään takaisin. Sinne ei haluta ottaa narkomaaneja”, Khin Khin Moe sanoo.
Kun keinot loppuvat, keskitytään siihen, mihin resursseja löytyy – mieleen ja sieluun.
”Melkein jokainen tänne tuleva on häpeissään, masentunut tai hylätty. Täällä autetaan jaloilleen, annetaan toivoa ja kerrotaan, että heitä rakastetaan.”