”Nuorille täytyy painottaa, etteivät he ole aikuisina vastuussa vammaisesta sisaruksestaan. Kyllä valtio pitää näistä lapsista huolen aikuisinakin.”

Näin puhui suomalaisen vammaisjärjestön työntekijä vammaisten lasten vanhemmille vertaistukitilaisuudessa.

Höristin korviani, sillä en meinannut uskoa, että olin kuullut oikein. Välimeren maassa aikuistuneelle ihmiselle ajatus siitä, ettei sisaruksilla olisi mitään moraalista velvollisuutta toimia vammaisen sisaruksensa taustatukena aikuisina, kuulosti kylmältä ja valheelliselta.

Etelä-Euroopassa oman perheenjäsenen taustatukena toimimisesta ei puhuta taakkana tai uhrauksena, vaan se on luonnollinen osa ihmisen elämää, jota edes terveiden lasten perheet eivät halua jättää muiden kontolle.

Kesällä lapsen saaneen tuttavani, istanbulilaisen juristinaisen, vanhemmat muuttivat kaupungin laidalta tyttärensä naapuriin auttaakseen häntä vauvan hoidossa. Toki järjestelyn taustalla on lyhyt äitiysloma, mutta kyse on myös siitä, että paikallisen logiikan mukaan oman sukulaisen huolenpitoa ei voi korvata kukaan.

Näin ajattelee myös poikani kyproslainen serkku, joka totesi jo varhaisteininä, että mikäli liikuntavammainen poikani haluaa asua Kyproksella aikuisena, hän ottaa serkkupojan luokseen asumaan. Se oli nuoren teinipojan kunnialupaus. Liikuttavaa, eikö?

Lakisääteisistä etuuksista ja palveluista taisteleminen on vammaisperheissä arkea, joka ei lopu vammaisen lapsen aikuistuttua, vaikka paperisodan kirjuri vaihtuisikin vanhemmasta puolisoksi tai henkilökohtaiseksi avustajaksi.

Säästöjä kuntatalouksissa on etsitty monissa kaupungeissa nipistämällä omaishoidosta ja vammaispalveluista, eikä tilanne näytä kohenevan lähivuosina, päinvastoin.

Mielestäni on eettisesti kyseenalaista uskotella nuorille, etteivät heidän vammaiset sisaruksensa tarvitsisi heidän tukeaan aikuisina. Mitä todennäköisemmin sisarusten apua tullaan tarvitsemaan nykyistä enemmän. Velvollisuudentunnon opettamisessa ei ole mitään pahaa, se on elämän realiteetti.

Toivon, että jokin päivä sekä Turkissa että Kyproksella hyvinvointivaltio saavuttaa Suomen tason. Mutta samalla toivon, ettei kehitys aiheuta inhimillisten arvojen eroosiota, kuten se on tehnyt Suomessa.

Raaka totuus kun on se, että oli valtiolla varoja kuinka paljon tahansa, siitä ei koskaan voi tulla toista ihmistä; siskoa, veljeä eikä edes serkkua. Kaikkea rahallakaan ei voi saada.