60 metrin syvyydessä hengitettävää ilmaa on niukanlaisesti, lämpöasteita lähemmäs 40. Eteneminen ahtaita tunneleita pitkin on vaivalloista ja kaivoksen alemmille tasoille siirrytään hitaasti kerros kerrokselta. Osa seurueesta jää suosiolla ylemmille tasoille odottelemaan.
Näitä märkiä ja pilkkopimeitä tunneleita pitkin päätyy moni Boliviaan matkannut turisti vapaaehtoisesti ryömimään. Jotkut silkasta seikkailunhalusta, toiset kiinnostuksesta kaivostyöläisten ankaria työoloja kohtaan.
Maailman korkeimmaksi kaupungiksi tituleeratun kaivoskaupunki Potosín menneisyys on synkkä. Paikallisen sanonnan mukaan kaupungin kaivoksista louhitulla hopealla voisi rakentaa Boliviasta Espanjaan yltävän sillan, mutta yhtä lailla sillan pystyisi rakentamaan kaivoksilla kuolleiden miesten luista.
On arvioitu, että 1500-luvun kolonialismin ajoilta tähän päivään Potosín kaivokset ovat nielleet noin kahdeksan miljoonan kaivostyöntekijän hengen. Kaupungin kaivoksilla työskentelee tällä hetkellä kymmeniätuhansia ihmisiä, tuhannet heistä lapsia ja nuoria.
Aamuseitsemältä kaupungin reunamalla ei turisteja näy. Kymmenet bussit ja kuorma-autot kaasuttavat vauhdilla eteenpäin lastinaan töihin kiirehtiviä kaivosmiehiä ja -poikia. Tien reunalla kojujen takaa häärivät naiset tarjoilevat tuhtia aamiaista kaivoksille lähteville. Carlos Alfredo Medrano nostaa höyryävän kanakeiton huulilleen ja vaihtaa tottuneesti muutaman sanan naisten kanssa.
Surkeat työolosuhteet
Tänään, kuten viikon jokaisena arkiaamuna, Medrano odottelee kyytiään kaivokselle. Myös lauantait kuluvat töissä, mutta arki-illat on varattu koulunkäynnille. Ikää Medranolla on 17 vuotta.
”Työnteon aloitin kahdeksanvuotiaana, ja kaivoksilla olen työskennellyt puolisen vuotta. Aiemmin tein töitä rakennustyömailla, mutta kaivoksille tulin paremman palkan toivossa.”
Medranon kyytiä ei näy. Jos mielii perille, on hypättävä tuntemattoman miehen romutuskuntoisen auton takapenkille. Kuski painaa kaasun pohjaan ja auto lähtee poukkoillen kohti parin tunnin päässä häämöttävää määränpäätä.
Kaivoksille johtava tie haarautuu lopulta kymmeniksi kapeiksi sorateiksi. Jokaisen tien päässä on mineraalikaivos. Karut maisemat olisivat omiaan nostamaan alakulon pintaan, mutta eloisa nauru katkaisee ikävät ajatukset. ”Kyllä, kyllä! Tykkään todellakin juhlia ja tanssia”, Medrano nauraa ujonoloisesti päälle. Kohti kaivoksia matkaavassa autossa ollaan siirrytty puhumaan rakastumisesta ja salsasta.
Tulva katkaisee automatkan vain muutama kilometri ennen määränpäätä. Loppu taivalletaan jalkaisin. Kun Medrano on pukenut ylleen työhaalarin, hän pyörittää kokapensaan lehdistä pallon suuhunsa. ”Työ täällä on vaarallista. Onnettomuuksia sattuu usein. Yksi vaaratekijä ovat pimeydessä putoilevat kivenjärkäleet. En häpeä myöntää, että pelkään”, nuorukainen sanoo.
Työolosuhteet kaivoksessa ovat surkeat. Hapen puutteen vuoksi hengittäminen on vaikeaa ja kaivoksen eri osissa lämpötilat hipovat mittarin molempia ääripäitä. Hengityssuojaimia käytetään usein vain poratessa.
Tunnelien ahtaus onkin yksi syy siihen, että kaivoksilla työskentelee lapsia. Ainoa valonlähde näissä pari metriä leveissä ja hädin tuskin metrin korkeissa tunneleissa on kaivosmiesten kypärälampuista hohtava valo.
Kaukana takanamme räjähtää dynamiitti. Näille kaivoksille ei turisteja tuoda, sillä useat täällä työskentelevistä ovat vielä lapsia. Pomoa lukuun ottamatta kaikki Medranon työkaverit ovat teini-ikäisiä poikia.
Omasta perheestä ja turvallisesta työstä, kuten mekaanikon ammatista, unelmoiva Medrano napsauttaa kypärälampun päälle ja katoaa kaivoksen pimeyteen. Hän on perheensä vanhin poika ja ainoa elättäjä.