Helsinkiläisen gallerian lattiaa peittävästä 700 000 kuolleesta mehiläisestä lähtee hirvittävä haju.
”Se oli erikoinen yhdistelmä yleistä kalmanhajua, vahaa, rottaa ja kalaa. Todella syleilevä löyhähdys”, muistelee taiteilija Timo Wright naurahtaen.
MUU-galleriassa Kaapelitehtaalla viime toukokuussa esillä ollut Nemesis kommentoi yksinkertaisen nerokkaalla tavalla maailman mehiläiskatoa. Varmaa syytä mehiläisten häviämiseen ei tiedetä, mutta taustalla arvellaan olevan ihmisestä johtuvia syitä, kuten torjunta-aineiden käyttö ja monokulttuuri.
”Aihe on tärkeä, koska mehiläiset liittyvät niin vahvasti ruuantuotantoon. Mehiläiskadosta kertovassa dokumentissa More Than Honey on kohta, jossa kirsikkapuita pölytettiin Kiinassa käsin, koska kaikki mehiläiset olivat kuolleet. Se oli pysäyttävää.”
Antiikin mytologiassa Nemesis viittaa jumalattareen, joka kostaa hybrikseen, liioitteluun, sortuneille.
Nemesis-teoksen mehiläiset on kerännyt keskisuomalainen mehiläistarhuri, ja ne ovat kuolleet luonnollisesti, Wright tähdentää.
Poliittisista syistä
Timo Wright (s. 1977) on helsinkiläinen valokuvaaja ja mediataiteilija, jonka teokset käsittelevät ajankohtaisia yhteiskunnallisia aiheita, kuten ylikulutusta, rasismia, pakolaisuutta ja teknologiaa.
”Poliittiset syyt ovat ensisijainen motiivini taiteen tekemiseen, mutta eivät ainoa. Taidetta voi tehdä myös taiteen vuoksi”, toteaa Wright, joka tekee myös esimerkiksi kokeellisia tanssivideoita.
Poliittisuuden Wright käsittää laajasti.
”Taide itsessään on poliittinen lausunto, joko hyväksyntä asioiden tilalle tai niiden kommentointia. Jos on mahdollista sanoa jotakin ääneen, niin kuin taiteessa on, minusta se pitää käyttää.”
Ruokaan ja kulutukseen liittyy myös Wrightin toinen viime vuonna esillä ollut teos, jossa siinäkin mädän löyhkä on vahvasti läsnä, tosin vain visuaalisella ja mielikuvituksen tasolla. Videoteoksessa
A Feast with King Midas siististi pukeutunut valkoinen mies istuu liikahtamatta pöydän ääressä edessään houkutteleva juhla-ateria, joka alkaa hiljalleen mädäntyä. Kärpäset vilahtelevat ympärillä, mutta miehen ilme ei värähdä.
Kreikkalaisen myytin mukaan kaikki mihin kuningas Midas koski, muuttui kullaksi, myös ruoka, juoma ja ihmiset. Ahne kuningas kuoli yksinäisenä nälkään.
Tosiasioista tulee tunteita
Vaikka Wrightin taide on usein kriittistä, se ei julista vaan jättää tilaa tulkinnoille ja katsojan oivallukselle. Yksinkertaisiksi kiteytyneiden ideoiden taakse kätkeytyy suuri määrä taustatyötä.
”Teen taidetta, koska minusta ei ole poliitikoksi. En osaa tehdä kompromisseja. Enkä ole riittävän hyvä tutkivaksi toimittajaksi – niinpä olen taiteilija. Toimittajan tehtävä on esittää faktoja, taide luo emootioita”, Wright pelkistää.
Tunnekokemuksista oli kyse parin vuoden takaisessa ääniteoksessa Pitkä matka kotiin, jossa Wright rinnastaa Karjalan evakoiden ja nyky-Suomen pakolaisten tarinat. Interaktiivisen Race Code -installaation lähtökohtana puolestaan oli rasismi ja oikeiston nousu Euroopassa. Siinä näyttelykävijät saivat kuvauttaa itsensä, jonka jälkeen tietokoneohjelma ”analysoi” kuvattujen kasvonpiirteet ja jakoi ne ylempiin ja alempiin kasteihin.
Tällä hetkellä Wrightia työllistää Suklaalapset, jonka aiheena on suklaatuotannon epäkohdat. Sen on tarkoitus koostua luonnollisen kokoisista, suklaasta valetuista lapsipatsaista.
”Maailman suklaaplantaaseilla työskentelee 1,8 miljoonaa lasta, heistä 18 000–200 000 orjina. Iso osa kaakao-pavuista on lasten keräämiä. Suklaa on ihanaa, mutta toisin kuin esimerkiksi vaatteet, se on ylellisyystuote. Hyvän suklaan määrää pitäisi lisätä. Katteet toki pienenevät, mutta suklaa on 50 miljardin bisnes, jossa katteet ovat mielettömiä.”
Vähemmän poliittiselta, mutta yhtä ajankohtaiselta ja tunteita herättävältä kuulostaa Wrightin toinen työn alla oleva teos Tears of Bytes. Sen materiaalina ovat kaukosuhteessa elävien parien Skype-puheluista otetut kuvakaappaukset.
”Minua kiinnostaa se kauhea etäisyys, jonka Skype-yhteys luo: näkee toisen ihan lähellä, mutta ei voi koskettaa tätä. Ei myöskään pysty katsomaan toista silmiin, vaikka katse on niin tärkeä. Jos yhteys on huono, kuva katkeilee ja pysähtyy, tekee naamasta pikselimössöä. Suhde on teknologian armoilla.”
Näin ollen nykyteknologia tuo meitä lähemmäs, mutta myös etäännyttää.
Taiteen ja aktivismin rajoilla
Wright on luonnollisesti pohtinut paljon taiteen merkitystä ja vaikuttavuutta yhteiskunnassa.
”En osaa sanoa, vaikuttaako taide mihinkään. En usko että pelkästään poliittisen taiteen näkeminen muuttaa suhtautumista asioihin, mutta jos näkee sen jälkeen dokkarin aiheesta ja lukee pari artikkelia, se saattaa jo vaikuttaa.”
Taiteen tekemisen ohella Wright toimii aktiivisesti taidekentällä, kansalaisyhteiskunnassa ja niiden rajapinnoilla. Kulttuurituottaja Laura Porolan kanssa hän vetää Unknown Cargo -taidegalleriaa, jossa taiteilijan nimi paljastetaan vasta näyttelyn jälkeen. Ostaja tai kriitikko eivät tiedä, onko kyseessä aloitteleva taiteilija vai tunnettu tekijä.
Vastikään juhlittiin myös Drunk on Revolution -gallerian avajaisia. Se esittelee nuoria, uransa alussa olevia valokuvaajia, mutta toimintaidea siinäkin on totutusta poikkeava.
”Yleensä gallerioissa on kovat vuokrat, koska tila on kallis. Me etsimme väliaikaisia, hiukan rosoisia tiloja, esimerkiksi tyhjiä liikehuoneistoja, emmekä peri taiteilijoilta vuokraa. Uskon että galleriatoiminnalle on muitakin vaihtoehtoja kuin aina sama valkoinen laatikko.”
Haastattelun lopulla Wright vastaa puheluun, joka koskee Little Brother -kännykkävideosovellusta, jolla voisi googlata uutistapahtumia, piilottaa kuvamateriaalia ja siirtää sitä suojatusti palveluun. Toimittajille ja kansalaisaktivisteille tarkoitettu palvelu olisi käyttäjille ilmainen. Se suojaisi käyttäjää ja materiaalin tuottajaa.
En tiedä, onko tässä projektissa kyse taiteesta, aktivismista vai politiikasta, mutta sillä ei taida olla merkitystä. Sillä, kuten Wright sanoo:
”Kaikki julkinen toiminta – myös henkilökohtainen – on aina poliittista. Esimerkiksi kasvissyönti on ollut poliittinen liike, joka on edennyt hitaasti ihmiseltä toiselle. Kaikki vaikuttaminen ei tapahdu näkyvästi barrikadeilla.”