Kuinka simppelin nerokas idea: opetetaan sarjakuvien tekemistä ihmisille, jotta he saisivat äänensä kuuluviin.

Idea syntyi, kun Maailman sarjakuvat ry:n perustaja Leif Packalén oli Mämmilän luojan, ystävänsä Tarmo Koiviston, kanssa Intiassa vetämässä sarjakuvakoulutusta kansalaisjärjestöaktiiveille.

Kaksikko oli pyytänyt, että kurssille osallistuisi piirtämistä jo valmiiksi harrastavia. Pian miehet huomasivat, ettei yksikään osanottaja osannut piirtää.

”Osallistujat ymmärsivät ilmeistämme, että olimme epäileviä, koska he kiirehtivät vakuuttelemaan, että ‘me kyllä piirrämme’”, Packalén muistelee.

Lopulta jälki oli paljon odotettua parempaa – suorastaan hyvää.

”Heillä oli kokemusta aiheista ja ongelmista, joista he piirsivät. Siksi valmiit teokset olivat niin vahvoja.”

Packalén päätteli, että asiassa täytyi olla jokin juju. Syntyi ajatus ”grassroots comicseista”, matalan kynnyksen sarjakuvista: opetetaan ihmisiä, joilla on sanottavaa vääntämään asiansa neljään ruutuun. Yhden työpajan aikana jokainen saa sarjakuvansa valmiiksi.

Menetelmällä opetetaan erityisryhmiä ja järjestöaktiiveja luomaan sarjakuvia. Ja nimenomaan heitä – piirtotaitoa ei vaadita. Aiheen täytyy olla tekijälleen tärkeä, jotta jäljestä tulee merkityksellistä. Hyvä tarina puree sarjakuvassa tehokkaammin kuin kaunis jälki.

Usein kansalaisjärjestöjen kampanjoihin tilataan sarjakuvat eurooppalaisilta tai yhdysvaltalaisilta piirtäjiltä, mutta Packalénin mukaan lopputulokset ovat usein pliisuja. Ne eivät kosketa.

”Tilaaja on kuitenkin nättiin jälkeen tyytyväinen”, hän nauraa.

Matalan kynnyksen sarjakuvilla järjestöt voivat tehdä omat sarjakuvansa ja niiden avulla puhutella suurempaa ihmisjoukkoa kuin kliinisillä tilaustöillä.

Mutta miksi juuri sarjakuvaa?

”Jotain hohtoa siinä on. Köyhän miehen elokuvaa. Sillä voi ottaa lukijaa kädestä kiinni ja viedä hänet suoraan tapahtumapaikalle. Samaistuminen on helpompaa”, Maailman sarjakuvat ry:ssä toimiva Hanna Arvela selittää.

Mahdollisuus kertoa

Intiassa onnistuneen työpajan jälkeen metodia alettiin hioa. Muutamassa vuodessa saatiin kasaan manuaali, joka on nyt saatavilla 12 kielellä. 13. versio, mongoliankielinen, on tekeillä.

Nykyisin koulutuksen tarkoitus on kouluttaa uusia kouluttajia. Työpajoja on nyt pidetty 70–80, joista noin puolet kehitysmaissa ja puolet Euroopassa.

Yksi toiminnan säännöistä on, että osallistujien sarjakuvia ei muokata.

”Intiassa menin ehdottamaan yhdelle piirtäjälle, että sarjakuvan päähenkilön sukupuolta voisi vaihtaa. Päättelin saamastani katseesta, että on parasta suoda osallistujille taiteellinen vapaus”, Packalén virnistää.

Toiminta on yksinkertaisuudessaan myös edullista. Muutamilla sadoilla euroilla järjestetään useita työpajoja, joiden osallistujat jatkavat opetustyötä kauan järjestön kouluttajien kadottuakin.

”Mosambikista ei kuulunut pariin vuoteen mitään. Kävi ilmi, että he olivat ehtineet järjestää kymmeniä työpajoja ja kouluttaneet vielä lisää ohjaajia. Eivät vain katsoneet asiakseen raportoida meille tekemisistään”, Packalén kertoo.

Packalén ja Arvela toivottavat kaikki mukaan toimintaan. Arvela ei keksi yhtään järjestöä, joka ei voisi hyödyntää sarjakuvaa toiminnassaan.

”Tämä on äärikohteliasta kehitysapua. Emme valista ihmisiä, vaan annamme heille taidon ja mahdollisuuden kertoa asiansa itse”, Hanna Arvela lisää.